Väärät nimet

Eilinen ”duck tape” on tietysti ilmastointiteipin ”duct tape” lempinimi, mutta se näkyy lisäksi olevan erään valmistajan tuolle tuotteelle rekisteröimä tavaramerkki. Vitsi ei ole kummoinenkaan, koska molemmat ääntyvät samalla tavalla.

Väärien nimien käyttäminen eli nimien väänteleminen on syvästi mystinen ja kiinnostava asia.

Partiolaisilla ainakin oli pakollinen ”partionimi”. En tunne perinteen taustaa. Epäilisin salaseuroja ja rikollisliigoja. Molemmilla on järkevä syy suosia nimiä, joita satunnainen kuulija ei tunnista. Kunnianarvoisissa rikollispiireissä tapa on vanha ja syvä. ”Onko Heikkiä näkynyt” tarkoittaa ”tiedätkö mistä saisin heroiinia”. Hepo, heppa jne. ovat yleisiä. Puukko on keglu, pistooli on mutka – loputtomiin.

Suomalaiset hävittäjälentäjät kärsivät sodan aikana jonkinlaisesta vimmasta käyttää nimilyhenteitä. Everstiluutnantti Jorma Karhunen halusi välttämättä olla ”Joppe” myös lukemattomien kirjojen kirjoittajia. Lentäjäveljeksistä Saarinen en millään muista, kumpi oli Jotte ja kumpi Jokke – toinen oli häätäjä, toinen bombari.

Aavistelen, että jääkiekkoilusankareilla on samanlaista perinnettä. Kätevä puhuttelunimi on tietenkin hyvä ajatus, jos kiekkoilijan nimi on Sinuhe Vallinehimo tai jotain vastaavaa.

Rakastamissani sata vuotta vanhoissa A. Engströmin pilapiirroksissa on sellainenkin, jossa opettaja sanoo pikku oppilaalle, että no niin, Johan Wilhelm Alexander Qvickenströmer zu Holzhauer – onko sinulla sellaista nimeä, jota voisi noin mukavasti käyttää? – ”Putte.”

Jo Simo Hämäläisen suurenmoinen ja uraauurtava ”Suomalainen sotilasslangi” (1963) sisältää läkähdyttävän määrän enimmäkseen hilpeän törkeitä peitenimityksiä tyyppiä ”hännästä olalle” (hevosmies) ja ”naiminen” (rusinasoppa). En ilkeä ladella tässä sotaa edeltäneen rakuunarykmentin erikoislaatuisen asepuvun rivologisia nimityksiä, joista yleisesti tunnettu lienee vain ”luurankotakki”.

Arvattavasti psykolingvistit ovat tehneet tutkimuksia ihmisten puhuttelunimistä. Jotain syviä kerroksia ne koskettavat. En ole itse ollut koskaan ”Jukkis” ja suhtaudun tällaiseen puhutteluun avoimen vihamielisesti. Veljeni eivät ole Pekkis eivätkä Seppis. Hengenheimolaiseni on Charlie Brown eli Jaska Jokunen, joka ei rakasta puhuttelua”Jasu”.

Ai niin – uskomatonta kyllä, James Ellroyn juuri englanniksi ilmestynyt romaani on tarjolla suomeksikin (Like) ”Levoton veri”.

Jotkut suhtautuvat lempinimiinsä kuin Suomen Punaisen Ruusun Suurristiin – Pertti Paloheimo, jonka taannoin tapasin ilahduttavan hyväkuntoisena, on Pepsi, kuten televisiossa nykyisin sanotaan ”vain ja ainoastaan” Pespi.

Edesmenevän TKK:n piirissä tunnetaan erittäin hyvin muuan Reijo, jonka etu- ja sukunimen korvaa jokseenkin poikkeuksitta ”Shosta”. Viimeaikaistenkin keskustelujemme perusteella Shostakovitsh on hiukan mystinen, koska kollegani – hetkinen, entinen kollegani – suhtautuu raivoisan ihailevasti Brahmsiin, etenkin Celibidachen johtamana.

Normaalisti hellittelynimen käyttäminen on itsetehostusta, osoitus lähemmästä tuttavuudesta. Sanoin Pertulle, että Veltsusta tuli vararehtori. Perttu sanoi Ahaa. Kuvittelen tietäväni, että ”Urkki” ja ”Manu” eivät olleet lähipiirin käytössä, kun taas ”Mara” oli. Paasikivi lienee ollut joillekin tosiystävilleen Kusti, mutta Allille eli rouvalle aina Juho. Siitä asiasta minulla ei ole mitään tietoa, mutta olisin vähintään yllättynyt, jos Ryti olisi ollut ”Ripa”. Kalliolla taas oli kaksoismurrenimi – Kyösti oli maalle ennen Köysti tai Köpi, eräissä pitäjissä Köösti.

Joulusta tulee mieleen ”Tarva”. Tosi vihamiehilleen Niilo Tarvajärvi oli Torvi-Tarva. Nimimerkit eivät suinkaan jääneet Markus-Setään (Markus Rautio). Viimeinen mieleen tuleva oli Stig Framåt (Ilkka Uotila), aivan mainio henkilö.

Sitäkään en tiedä, miksi ranskalaiset näyttelijät ja Etelä-Amerikasta tulevat jalkapalloilijat käyttävät nimimerkkiä (Arletty, Fernandel – Pele, Caca…)

Mutta esineistä – milloin Kenkäpuhelin muuttui Kännykäksi? Miksi ei Kämmekäksi? Miksi joskus käy hyvin. USB-flash-muisti on vakiintuneesti ”muistitikku”, tai ”läppäriltä” (laptop) melkein puuttuu yksiselitteinen virallisempi nimitys, ”näppis” (keyboard) on selvä, jo kadonneet ”korppu” ja ”lerppu” (floppy) olivat oivallisia.

Kommentoijien mainitsema ”lastiikka” on rakkaassa muistissa. Luulen että ”muovi” oli kielitoimiston muodostelema termi, joka onnistui. Minulla oli kerran takki, joka oli ”kerniä”. Siitä valmistettiin myös pöytäliinoja, mutta sana on lähes kadonnut, vaikka aine ei (muovipäällysteinen kangas). Ennen lastiikkaa oli kuttaperka (getah percha – malesiaa, puu jonka maitoa käytettiin tämän lateksin valmistamiseen). ”Latex” oli kasvin neste vuoteen 1937, jolloin kunnianarvoisa sana otettiin USA:ssa muovin nimeksi – meillähän se on muoviin liittyvä maali.

Nuket (tavaramerkki Telex!) olivat kuttaperkaa. Itse sana elää muistoissa Speden parodiahahmossa Konsta Kuttaperka – professori, jonka kaltaisia olen tuntenut livenä paljon. Heillä on tapana lukea luennoidessaan papereista ääneen myös välimerkit.