Arjen ihmeitä

Ne perusesimerkit low-tech –tuotteista, joiden kehittäminen otti todella koville, ovat siis glemmari ja hakaneula, joista olen kirjoittanut. Samaan sarjaan kuuluu vetoketju, jota kehiteltiin neljäkymmentä vuotta, kunnes ruotsalaissyntyinen Gideon Sundbäck sai keksinnön olennaisesti valmiiksi 1910-luvulla.

Se teoria on virheellinen, että jodlaus olisi keksitty, kun baijerilais-tirolilaisten nahkahousujen vetskaria käytettiin virheellisesti. Todellisuudessa vetoketju korvasi liitingin napit vasta toisen maailmansodan aikana, asteittain.

Olen saanut nuhteita täysin sopimattomasta kielenkäytöstä mainittuani, ettei varsinkaan isovanhempien, jotka rupeavat lapsenvahdeiksi, pidä millään muotoa unohtaa perustarvikkeita, nippusiteitä ja jeesusteippiä.

Myös nämä low-tech –tuotteet kuuluvat kunniasijalle.

Hakaneula tunnetaan tietävästi antiikista (fibula), mutta se keksittiin uudelleen USA:ssa 1800-luvulla. En tiedä, mikä on nyt edessä, kun hotellivierailut nähtävästi vähenevät dramaattisesta. Olisiko kenties turvauduttava Sittarin valikoimiin? – Ne pienet ompelutarvikepakkaukset, joita hotellihuoneissa on, ovat korvaamattomia. Niitä kannattaa arastaa ja säilyttää kotona mielellään taidokkaasti koristellussa metallisessa karamellipurkissa. Langanpujottimen lisäksi pakkauksessa on yleensä pieniä hakaneuloja, jollainen tulisi tietenkin sijoittaa lompakkoon ibuprofeenivalmisteen viereen.

Ei tästä ole pitkä aika, kun korjasin tietokoneeni hakaneulalla. Huvittavaa kyllä, SD-kortti lupsahtaa CF-kortin reikään sen henkisesti, että pois ei tule. Tupakoimattomat henkilöt, joilla ei siis ole piipun stopparia, joutuvat turvautumaan neulaan tai kuulakärkikynään resetoidessaan esimerkiksi modemin. Ellei virran katkaiseminen ja koneiden uudelleen käynnistäminen tuo kadonnutta verkkoyhteyttä, siinä sinisessä vehkeessä, joihin ethernet-kaapelit kiinnitetään, on kummallinen kolo. Painamalla koloa piikillä ja pitämällä piikki paikallaan voittaa laitteen takaisin elämälle.

Jeesusteippi (duct tape) on ehkä saanut jouluisen nimensä siitä, että se auttaa aina. Oikeastaan se on ilmastointiin eli LVI-laitteisiin tarkoitettua vahvaa mutta kumma kyllä käsin repäistävää hopean väristä liimanauhaa, joka laboratoriokokeiden mukaan soveltuu melkein kaikkeen muuhun paitsi ilmastointiin (peltiputkien ja vastaavien tiivistämiseen).

Sitä on käytetty kuulemma mm. syylän poistamiseen (vaihdetaan joka päivä) ja laastarina (sideharso alle, jos on). Väitteen mukaan sillä pysäyttää valtimoverenvuodon, ja tietysti minkä tahansa kepin kanssa siitä tulee lasta.

En neuvo kokeilemaan. Tällaisia nyt vain kerrotaan, sodasta ja työmailta. Kumisaappaan tai vastaavan tilapäinen paikkaaminen teipillä on kai jokaiselle selvä – amerikkalainen ”ankkateippi” –nimitys johtuu veden hylkimisestä, ja aine onkin kai kehitetty ammuslaatikkojen sulkemiseen.

Oma keksintöni oli ylpeyden aihe. Se oli sellaista aikaa, kun isäni lopetti auton ajamisen, ja Xanthia päätyi eri vaiheiden jälkeen minulle. Korjasin kätevästi takaluukun peltiin ruostuneen reiän harmaalla teipillä – ja olin pysäköintitalojen kingi, koska löysin aina autoni ensimmäisenä.

En osaa sanoa, onko askarteluveitsi matalaa vai korkeaa teknologiaa. Taipuisin jälkimmäiseen.

Siinä vasta joululahjavihje myöhäisille: kynän kokoisella katkaisuteräveitsellä availee paketteja vuosikausia. Olen kieltämättä erilaisten puukkojen ja toinen toistaan huikeampien linkkareiden ylpeä omistaja, mutta ymmärrän olla käyttämättä niitä pahvilaatikkojen viiltelyyn – on asiallista vedellä laatikko litteäksi ennen keräysastiaan panemista, ja niissä on joskus nitomanastoja, jotka eivät tee hyvää hienon veitsen terälle.

Rikosuutisissa usein esiintyvä mattoveitsi on turhan hieno tavalliselle perheenisälle: Stanley tai ei, katkaisuterä riittää melkein aina.

Mustikkahillopurkin avaamiseen tarvitaan juuri oikeanlainen ruokaveitsi – useat niistä kestävät vääntämistä, kaikki eivät. Sama, siis taatusti tylsä veitsi säästää kynsiä. Erilaisten tölkkien ja sardiinipurkkien aukaisurengas vaatii joskus työkalua.

Erittäin hienostunut laite on se pieni pellinpala, joka avaa melkein aina säilyketölkin tehokkaammin ja varmemmin kuin mutkikkaammat härvelit, puhumattakaan sähkökäyttöisistä laitteista, jotka lienevät mieltä vailla.

Periksi antamaton halu kehittyä ihmisenä antaa sekin joskus tuloksen. Kahvipaketin avaamiseen ei tarvitse saksia eikä veistä – jos opettelee repäisytekniikan eli siis tavan kiskoa folio auki. Ilmoitan nyt osaavani sen. Opetteluun ei mennyt kuin pari vuotta ja sangen lukuisia keittiön maton puisteluja kahvinpuruista.

Hienoin keksintö viimeiseksi: tiskipöydän kaapissamme on kolme jäteastiaa. Joku sanoi aivan viileästi, että siinä yhdessä on hyvä säilyttää – jätepusseja. Olin sokaistunut tästä oivalluksesta. Paikka ylimääräisille muovipusseille = paikka josta löytää roskikseen uuden pussin. (Tieteellinen kiista paperikassi / muovikassi jatkuu edelleen.) Minä muistan, miten muovikassi tuli Suomeen: Alkon ja Tax-Freen kautta, mainosmiehenä ulkoministeri Leskinen siinä kuuluisassa uutiskuvassa, tikkana Kekkosen takana, viinakassi kädessä Porilaisten marssin soidessa.