Kemppinen eläkkeelle!

Samppanjapullot poksahtelevat kaikissa kaupungin kanslioissa. Sana on alkanut levitä. Kemppinen jää vanhuuseläkkeelle!

Ystävät ja työtoverit onnittelevat toisiaan vesissä silmin ja sopertavat: tätä on vaikea uskoa todeksi. Että tämänkin onnen päivän sai kokea!

Täytän päivää alle jouluaaton 65. Olen käynyt Malmilla kauppaa melkein aidosta kultakellosta muistolahjaksi itselleni. Tarjoukseni on 65 euroa, mutta myyjä vaatii panemaan kympin paremmaksi.

Kellon kuoreen tulee itse suunnittelemani kaiverrus:

”Kiittäen korvaamattomasta yhteistyöstä

(nimi epäselvä).”

Kuten suuri yleisö on vaistonnut, nuorille lakimiehille opetetaan ensin rikollisuutta. Kun aloin ajaa asioita 22-vuotiaana oikeustieteen kandidaattina, hallitsin kesäharjoittelujen ja heittohommien nojalla täysin sen, että avoimeen asianajovaltakirjaan (rättegångsfullmakt i blanco) ei tarvita todistajia, mutta pitkään valtakirjaan tarvitaan. Todistajien nimet väärennettiin esimerkiksi raastuvan tupakansavun ja viinanhöyryjen kyllästämässä etuhuoneessa.

Kun varsinaisasiainpöytäkirja ”pantiin kokoon” ja siitä kirjoitettiin kappaleita, jäljennöksiä tai otteita, kantapöytäkirja naputettiin kirjoituskoneella. Valtakirjan todistajien kohtaan tuli melkein aina teksti: ”Allekirjoituksen oikeaksi todistavat (nimi epäselvä) ja (nimi epäselvä).”

Samaa menettelyä käytettiin esimerkiksi postissa, sillä jos esimerkiksi villasukat sisältävä paketti oli osoitettu perheenjäsenelle, posti vaati valtakirjan, joka syntikin tuossa tuokiossa tuulikaapissa.

Ilmeisesti joku on väsynyt, koska nykyisin todistajia ei yleensä tarvita. Kertomani menettely on kyllä todellisuudessa melkein laillinen siinäkin tapauksessa että on väärentänyt esimerkiksi vaimonsa nimen pakettikorttiin, nimittäin jos vaimo hyväksyy sen. Saahan toisen kunniaakin loukata, jos teon kohde on sitä mieltä, että kyllä oli hyvin ja kohdalleen sanottu.

Ja kyllä siihen lakimieskoulutukseen muuten kuului ja toivoakseni kuuluu edelleen, että sitoumuksiin ei kirjoitella toisten nimiä millään ilveellä, ei esimeriksi velkakirjan todistajaksi eikä myöskään kuitteihin, jotka ovat tärkeitä papereita.

Leimat ovat valitettavasti jääneet käytöstä. Muistan avioerojutun, jota ajettiin ajan tavan mukaan huoruusperusteella. Tapaukset olivat alkaneet vyöryä siitä, että aviomies oli saunassa todennut, että rouvan persuksissa oli leima ”Asianajotoimisto N.N. Advokatbyrå”.

Muistan edelleen ne leimasimet, joissa oli mustetyyny leimasivarressa. Leimaamisen ääni herätti ihania mielleyhtymiä – sellaisia kuin sotilaspassin leimaaminen kotiuttamisen yhteydessä.

Etsin jatkuvasti diasarjaani korkeimman oikeuden arjesta. Sinettikone, jolla prässättiin se iso valkoinen sinetti määräyskirjoihin ja eräisiin muihin kaikkein juhlallisimpiin dokumentteihin, oli puolen huoneen kokoinen. Luulen kyllä kähveltäneeni näitä isoja sinettejä, jotka vanhempi väki saattaa muistaa yliopiston ennen antamista maisterin todistuksista ja joita asiaan kuuluvasti kooltaan maltillisempina käytettiin minun aikanani myös menestyksellisesti suoritetusta ylioppilastutkinnosta annetussa todistuksessa. Taidankin muistaa, missä riippukansiossa niitä on. Oikeudellista merkitystä näillä lappusilla ei ollut, kuten ei liioin korkeimman oikeuden vielä pitkään minun aikanani pitkän mallin mukaan laadittuihin päätöksiin liittämään loppukaneettiin ”Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot”. Konseptiin se kirjoitettiin ”T.k.a.n.” Väitöskirjassani selvitin, että tuo lause tarkoittaa, ettei ratkaisusta voi valittaa enää yleisin muutoksenhakukeinoin, ja sitä käytettiin ylimmän instanssin – esimerkiksi Hänen Majesteettinsa – asiakirjoissa ainakin jo 1600 luvulla. Detta alle som vederbör till undersåtiga efterrättelse lände.” Vuodesta 1918 sana ”alamaisesti” jäi käytöstä.

Oikeusneuvos X ei alun alkaenkaan pitänyt minusta eikä tavastani kommentoida esimerkiksi hänen huomautuksiaan sanomalla: ”And the little boy wins a big cigar.” Hän sanoi että heillä Turun hovioikeudessa oltiin tarkkoja. Joku asianajajan ketale esimerkiksi kirjoitti nimensä muotoon ”Matti O. Virtanen” ja hovioikeus oikaisi sen aina muotoon ”Matti Olavi Virtanen”. Kysyin nimittäin heti, että kai hän muuttaa päivän puheenjohtajan allekirjoituksen kanssa. Asianomainen, joka oli syventynyt tarkastelemaan kattolistaa, allekirjoitti aina ”J. Leivonen”.

Vanhemmat jäsenet puhuttelivat nuorimpia esittelijöitä aina ”tuomariksi”. Itse ei saanut koskaan esittäytyä tuomariksi, koska sellaista virkanimikettä ei ole. Kun se suuri hetki koitti, että oikein oikeusneuvos esitti lähempää tuttavuutta ilmoittaen etunimensä kuin suurenkin salaisuuden, se tarkoitti käytännössä, että esittelijä ryhtyi puhuttelemaan korkeaa henkilöä initsiaaleill eli nimikirjaimilla: ”Kuule C.K….” Esittelijän edellytettiin tietävän, kuka on Ops ja kuka Pos, ja jos virkaiässä edellä oli joku samojen nimikirjainten käyttäjä, nuorempi sai luvan jonottaessaan käyttää esimerkiksi kolmea kirjainta. Viimeisinä vuosinani hovioikeudessa, ennen kuin jouduin kaltevalle pinnalle ja huonoon seuraan yliopistotehtäviin, pidin asianmukaisena ja kodikkaana, että asessori O.M. kajautti jaostolle astuessaan ”Vittuuks’ kuuluu.”