Rasvamaksa

Nyt luin uudelleen niitä Veikko Huovisen juttuja, jotka ovat jääneet mieleeni epämiellyttävinä tai arveluttavina. Taustalla on kysymys satiirista. Se on joko kaiken kaikkiaan vaikeampi kuin olen käsittänyt tai sitten ilmapiiri on muuttunut.

Huovinen kirjoitti kätketympää satiiria kuin esimerkiksi Erno Paasilinna. Hurjimmilleen Huovinen äityi kirjoissaan Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta.

Nähtävästi olen muuttanut itse mieltäni. Huovinen siis kirjoitti suomalaisesta kehitysapulaisesta Kristian Pörhösestä, jonka piti opettaa tietotekniikkaa Tansaniassa, mutta joutuikin sissipäällikön syömäksi. Rasvoittunut maksa osoittautui herkuksi: ”….olihan, peijakas, maukas iltapala.”

Pystyyn marinoitu nainen on vaalea suomalainen, jonka Antti Eskolalle Tampereella pro gradua tekevä ugandalainen ylioppilas marinoi pystyyn muun muassa runsaalla punaviinillä, ja syö. Edesmenneen tyttöystävän neuloma pohjalaispaita on kotona Ugandassa mainio aarre, jota ugandalainen esitteli mieluisan muistelemisen kiilto ”suurissa pallisilmissään”.

En ehkä pitänyt tästä siksi, että jutuissa pilkattiin värillisen kansan pyrkimyksiä. En ehkä vieläkään pidä, mutta nyt kysyn, miksi pilkattiin. Ei sen takia, että he ovat toista rotua, vaan siksi, että he tekevät kauheuksia, joita tässä esittää ihmissyönti, ja siksi, että heidän tekemisensä hyväksytään täällä vaieten.

Huovinen ei koskaan kirjoittanut kirjaa ”Muhammed, veitikka”. Olisi muuten saattanut kirjoittaakin. Kustantaja olisi kyllä nikotellut.

Satiiri epäonnistuu aina osittain. Aina ammutaan jossain kohdin yli. Aina osa yleisöstä ottaa pilkkaamistarkoituksessa kehutun totena eli siis kiitoksena.

Arvo Salon ”Lapualaisooppera” on sekä satiiri että parodia. Pilkan kohteena on 30-luvun äärioikeisto ja pilkan keinona on sekoittaa heidän aitoihin lausumiinsa hullutuksia. Poliittinen kabaree jatkoi tätä samaa 1970-luvulla, ja esimerkki oli Saksan 1920-luvulta, johon se oli tullut Ranskasta 1800-luvulla. Satyyrinäytelmä – jopa romaani, kuten Petroniuksen Satyricon – on tunnettu kirjallisuuden alusta ja ilmiön voi epäillä peräytyvän aikojen alusta.

Ongelma on tietenkin, miten pilkkakirves selviää paikalta ehjin nahoin. Hitler ja Stalin eivät olleet satiirin ymmärtäjiä. Silti molempien valtakaudelta on jopa tallella rikas valikoima hyvin purevia kaskuja.

Ehkä vastaus on tässä: kasku eli vitsi. Tekijällä on mahdollisuus valita keinonsa, ilmaisutapansa. Vitsin viisaus voi olla sama kuin aforismin ja teho suurempi. ”Johtajan esikunta tiedottaa: sitkeiden taistelujen jälkeen joukkomme ovat tänään vallanneet Stalingradissa kylpyhuoneen ja keittiön.”

Jos kuulija vielä tietää, että Führer oli jo ehtinyt julistaa kaupungin vallatuksi ja että siellä oli ties kuinka monta sataa tuhatta saksalaista asialla, ja lisäksi romanialaisia ja italialaisia, joista ei ollut mihinkään, vitsi ilmaisee erittäin sekavan asian erittäin tiiviissä muodossa.

Veikko Huovinen olisi osannut kirjoittaa vakavan tutkielman. Kyllä se olisi häneltä syntynyt. Hänestä olisi voinut tulla toinen Pentti Linkola. Nyt hänen tuotantonsa, koko Puukansan tarina laajasti ymmärrettynä, elää pidempään kuin todistelevat toimintavaatimukset ja tuomiopäivän kuvat.

Huovisen outo ja kammottava ”Talvituristi” oli vuonna 1965 kuva siitä, mitä oli jo tapahtunut (sota, arvojen perinpohjainen muuttuminen) ja mitä oli kohta tapahtuva (massamuutto Ruotsiin, maaseudun ja sen elinkeinojen murtuminen).

Tämän lukemistavan perustelu on nimettömien henkilöiden tuleminen autolla, bensiinihirviöllä. He jättävät autot käyntiin ja lähtevät jalan vaeltamaan kohti pohjoista, kohti kylmyyttä ja tuhoa. Huovisen tuotannossa autolla Kainuuseen saapuva on usein höpöherra etelästä, henkilö joka ei ymmärrä ympäristön ehtoja.

Ihmissyödyt kehitysapulainen ja ugandalaisopiskelijan heila ovat hupakkoja, jotka eivät ymmärrä ympäristön ehtoja.

Sama ajatus, hyvin erilaiset tavat esittää se.

Kriteeri, jota oppilaani kysyvät? Sama kuin tekijänoikeudessa ja yksityisoikeudessa laajasti: vallitsevat tavat, ns. kulttuuri.

Hyvän satiirin tehtävä? Sama kuin taiteen. Mennä vähän liian pitkälle.

Kuten tunnettu kirjailija Armas J. Pulla aikoinaan ilmaisi asian (satiirisesti): runoilijan saa hirttää ilman muuta.