Pyhäinpäivä

Kulttuuri sirpaloituu, kuten kuuluu. Halloween on täälläkin täyttä totta ja kauppiaita naurattaa. Jopa Yhdysvalloissa tuo juhla herätti minussa vastenmielisyyttä, saati Suomessa. Se on oma vikani.

Henkilökohtaisessa almanakassani varmaan lukee edelleen ”Pyh. miest. p.”. Tämä näet oli ennen Pyhän miesten päivä, vaikka minulle tuotti vaivaa käsittää, miksi allakassa lukee ”pyh.”.

Viisas Internet kertoo, että oikeastaan vasta sotien jälkeen tuli tavaksi juosta hautausmailla ja muistaa kuolleita tänä nimenomaisena päivänä.

Kirjoitin että kansakunta on nykyhistorian syöpä.

Ilmeisesti koukku näkyi ja mato säästyi, koska raivostuneita kommentteja ei juurikaan näkynyt.

Turhiin rauennut tihutyöni oli painottaa sanaa ”historia”. Menneisyyden ja siis nykyhetken eli myös tulevaisuuden näkeminen kansakunnan ehdoilla tarkoittaa väistämättä paperien historiaa, jossa pienet ihmiset unohdetaan ja hyvin pienet ihmiset unohdetaan ehdottomasti.

Mutta pyhäinpäivä on kaikkien kuolleiden muistopäivä, ja kuolleet ovat vaaratonta väkeä.

”Väki” tarkoitti ennen voimaa. Väkevä tarkoittaa edelleen voimakasta.

Kuolleissa meillä on voimaa. Käynti hautausmaalla riittää todistamaan, että emme ole täällä ainutlaatuisia vaan satumme vain olemaan tällä hetkellä vetovuorossa, ja sitten tulevat remmiin toiset.

”Kansakunta” on vaikeaselkoinen sana. Ennen vallankumousta ja Napoleonia Ranskassa, Saksassa ja Englannissa oli moukkia (peasants) ja Suomessa ja Ruotsissa oli maailmansotaan asti yhteistä rahvasta (allmoge). Nämä olivat vaivalloisia, alempia olentoja, jotka oli pidettävä kurissa.

Suurten vallankumousten julistusta tasa-arvosta ei totisesti tarkoitettu vakavasti otettavaksi, eikä sitä otettu vakavasti. Mutta Napoleon, tuo Hitlerin ja Stalinin veroinen mutta jostain syystä joidenkin ihailema himomurhaaja, jätti jälkeensä Euroopan, jossa puhuttiin yhä enemmän ”kansoista”. Ja kansaan luettiin myös maanmoukat, jos olivat sopivan värisiä ja puhuivat otollista kieltä. Venäjällä näin ei toki tapahtunut. Musikka mikä musikka.

Napoleonin sodissa armeijoiden koot kymmenkertaistuivat, ja ennen pitkää aika oli muuallakin kuin Preussissa kypsä asevelvollisuudelle, ja se puolestaan veti perässään kansanopetuksen ja jonkintasoisen kansanterveystyön.

Sodissa sitten sangen moni kelpasi kuolemaan ihan kansakoulupohjalta.

Saarnoja on tapana esittää kirkossa, harvemmin blogissa. Niinpä ylle kirjoitettu pohjustaa mielipidettäni kiinnostavaan ajatukseen: miksi Ruotsi ja Suomi eivät nyt tekisi valtioliittoa, jonka Neuvostoliitto ja Saksa estivät 1940 (ja josta myös Ruotsi olisi luultavasti livennyt, jos asia olisi edennyt).

Kansallisvaltio on keksintö, joka presidenttien W. Wilson ja F. Roosevelt käsissä osoittautui heiveröiseksi totalitaarisen väkivaltajärjestelmän edessä. Jotkut onnelliset, kuten Suomi, selvisivät kuitenkin, vaikka eväät olivat laihat.

Luuloni mukaan mittakaava on kaikki kaikessa budjettiyksikköjen menestyksen kannalta. Valtioiden yhdistäminen on vanhanaikainen ajatus. Monikansallisista yhtiöistä ja järjestöistä (tyyppiä Punainen Risti) oppia ottava horisontaalinen liittoutuminen on järkevä ja kannatettava ajatus.

Liittoutuminen on mahdollista vain itsenäisyyden ehdoilla. Vaihtoehto on fuusio – vahvempi syö.

Suomalaisella siviilihautausmaalle tulee tunne, että on suuri kunnia olla suomalainen. Tämän tunteen siirtäminen perinnöksi on asiallinen tehtävä.

Huomenna jatkan esittelemällä Norman Daviesin listan sotakirjoista. Eilisestä, sotaelokuvista, puuttui laineen ”Tuntematon” luullakseni siksi, että kaikki listan elokuvat esittelivät käsityksiä, kertomuksia, totuuksia tai valheita tietyistä paikoista tai operaatioista. ”Tuntematon” on niin varhainen ja niin Neuvostoliiton varjossa kirjoitettu, että se tapahtuu vain ”siellä jossakin”, Laatokan takana, ja ainoa todella nimetty paikka on Petroskoi.

Elokuvassa ja romaanissa on 1950-lukua sekin, että lopputaistelut jätetään oikeastaan kuvaamatta. Perääntyminen vain jotenkin oudosti päättyy.

Pyhäinpäivänä mainittavaksi teos sopii mainiosti – on harvinaista, että sotakirja ja sotaelokuva kuvaa siviilien sotaa. ”Sotilas” on ammatti.

Hautausmaa on sitä yhteisöllisyyttä, johon itse uskon.