Syrjäkarein

Kommentoija tarttui hienosti kysymykseen, onko mieluisinta katsella kuvia ja kuunnella musiikkia keskittyen vai keskittymättä.

Kummallakin on puolensa.

Syrjäkarein katsominen sopii ainakin suuriin ja kuuluisiin maalauksiin.

Älä koskeen toteuta unelmiasi! Älä koskeen täytä toisen ylintä haavetta.

Tuskin mikään on masentavampaa ja luonteelle tuhoisampaa kuin päämäärän saavuttaminen.

Kirjoittaessani korkeista virkamiehistä olen nimittänyt tätä ullakonluukkuefektiksi. Kun joku nimitetään – sanotaan vaikkapa – korkeimman oikeuden jäseneksi, hän saattaa olla vähän aikaa onnessaan, mutta sitten tulee pettymys.

Sitä ymmärtää, että elämässä ei ole enää odotettavissa muuta mielenkiintoista kuin aivoverenvuoto.

Olen seurannut tätä ilmiötä ja nähnyt, miten ihminen tulee pikku hiljaa hulluksi tai käpertyy aivan pieneksi tai rupeaa juopottelemaan, kun erikoislahjakkuutensa mukaan.

Eräs sukulainen sanoi, että olin pitänyt 1980-luvulla professorin virkaa kovin hienona. Se kuulosti uskomattomalta, mutta kai se sitten on totta. En oikein käsitä, mistä olin saanut päähäni sellaista. Kun sain nimityksen ja kupongin, jossa kehuttiin, että olen kiistattomasti pätevä hommaan, en tainnut muistaa edes kysyä, edellyttääkö joku saavansa alennettuun hintaan pullakahvit.

Työ kuin työ. Ei kai tässä ole häpeämistä. Tunnen suurta ystävyyttä ja arvostusta monia henkilöitä kohtaan, joilla on sama virkanimike, mutta kunnioitan itse kokemani perusteella viittä tai kymmentä ihmistä, ja yksi heistä oli talonmiehen vaimo ennen kuin kuoli, yksi on kansakoulunopettaja jne.

Täydellisyyttä hipova teos tuntuu ihmeen yhdentekevältä. Jos siinä on vähän vikaa, jos jokin liitos irvistää kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti, siihen näkee sisään ja ymmärtää, miten se on pantu kasaan.

En uskalla syventyä Bachiin – passioihin tai soolosellosonaatteihin, eräisiin urkukappaleisiin – kuin taatussa mielentilassa. Sitä vastoin Das Wohltemperierte Klavier ja Inventiot ovat mainiota piristysmusiikkia ja miksipä ei taustamusiikkiakin.

Joitakin tauluja käyn katsomassa usein. Lontoon National Galleryssä on van Eyckien ”Arnulfinien avioliitto”, jota mikään kuva ei voi toistaa. Kiipeän sen luokse, katson minuutin ja menen kahville ja pois rakennuksesta hiukan pökerryksistä hameen sametin vihreästä.

Viime vuosien eräs harrastus on ollut jyrkästi valokuvauksen vastainen. Mielikuvittelen.

Olen palauttanut mieleeni jokseenkin kaikki lapsuuden taloni huoneet. Se on suhteellisen paljon, koska puhe on yli sadasta huoneesta. Muistelen yksittäisiä työkaluja autokorjaamon kopin seinällä ja varaosapakkausten nimiä, työkaluja kellarissa höyläpenkillä.

Kuljen pitkin tietä. Minulta puuttui taloja, mutta onnistuin lunttaamaan jostain luettelon 50-luvulla toimineista liikeyrityksistä ja se auttoi muistamaan.

Muistan kauan sitten kuolleiden tuulten ääniä, airojen sivalluksia, lannan tuoksun keväällä, kun maantie alkaa sulaa eikä potkukelkka tahdo luistaa. Muistan moottoreita Valmetin ja Zetorin ja Fergusonin toiselta puolen joen.

En uskottele, että tässä olisi mitään vähääkään outoa. Kaikki ihmiset näkevät unia.

Unta voi nähdä myös valvoessaan ja uniaan voi valokuvata. Yleensä se ei onnistu, jos sitä yrittää. Sattumalta se saattaa tuottaa tuloksen.

Otsikko on tarkoitettu tuomaan mieleen havainnon, jonka olen lukenut joskus kreikan kielellä ja muistaakseni latinan – se on vanhaa, yhteistä perinnettämme. Nimittäin että painokkaimmat näyt, tuokiot ja onnen tunteet huomaa siitä, että ne lensivät ohi.

Onnea ei saa otsatukasta kiinni, ja sen niskavillat on keritty lyhyiksi.