Kasvien hiljaisuus

Huorahotelleissa kuuluu seinienkin läpi piikkikorkojen kilkatus ja läskipohjien massahduksia.

Sangen kauan sitten lähisukulaisen asunnossa oli krooninen remontti, mutta samassa korttelissa oli ”pistäytymishotelli”, kuten ranskalaiset sanovat. Kävi ilmi, että miellyttävämpää majapaikkaa saa hakea. Mutta tämä oli rauhallista seutua, jolla ei harrastettu ammuskelua eikä huumekauppaa.

Mitä ylellisempi hotelli, sitä äänettömämpi. Ingmar Bergman teki siitä painajaisen (”Hiljaisuus”), ja ainakin Thomas Mann on ottanut saman asian puheeksi kirjoissaan.

En tiedä, opetetaanko grand hotellien henkilökunnalle, missä myydään narisemattomia kenkiä ja kahisemattomia housuja.

Meillä on kotona niin hiljaista, että kasvit kuulee. Kesäaikana Hangon tien liikenteen äänet eivät erotu; joskus voi kuitenkin kuulla junan.

Olen samaa mieltä kuin Jorma Panula televisio-ohjelmassa: taustamusiikki on kauhea ajatus. Kannatan viihdemusiikkia, jota voi siis mainiosti kuunnella esimerkiksi keskustelun taustana. Mutta kun keksin taannoin, että siitä onkin vuosia, kun on kuunneltu kunnolla Sibeliusta, ja Spotifyltä löytyy ansiokas valikoima, ei siinä hetikohta erikoisemmin rupateltu.

Sukulaismies kertoi, miten hänellä meni usko kaupungin kanttoriurkuriin. Olivat kuunnelleet radiosta passiota. Kertojani sanoi arvelleensa, että kanttoriurkuri käveli katselemaan ikkunasta pettääkseen liikutustaan, joka olikin vaikeasti pidäteltävissä. Mutta tämä olikin tokaissut innostuneena, että taitaa roiskaista sateen…

Maalla oli vähän väliä täysin äänetöntä. Se on sellainen järvi, vaikka iso, ettei siellä juuri kulje edes moottoriveneitä.

Ahkerasti harrastamissani autolehdissä kerrotaan, että ylettömän loisteliaisuuden yksi merkki on auton äänettömyys. Toisaalta kuitenkin kehaistaan moottorin miehekkäitä murinoita. Putosi minulta kerran pakoputki. Äänet olivat turhankin miehekkäät.

Päätin sittenkin panna kameroihin keinotekoisen äänen päälle, ettei tarvitse tirkistellä, että oikeinko otin kuvan. Ennen Leica – ja käytössä sulkimensa takia paljon epäluotettavampi Exacta – olivat ylellisen vähä-äänisiä. Asahi Pentaxilla oli hautajaisiin sopivat kamera, kuusiseiska, jonka peili paukkui niin että sitä kuunnellessa melkein ruumiitkin heräsivät.

Tämän päivän kuvasta käy hyvin tarkkaan katsoen ilmi uusin kotkotukseni. Panasonicin peilittömään peiliheijastuskameraan saa sovittimen, joka sallii vanhojen M-Leica –linssien kiinnittämisen digitaalirunkoon.

Ei siinä mitään järkeä ole.

Panasonicin huokea KIT-linssi ei ole huono, kuten toisesta kuvasta näkee. Siinä on ikään kuin jotain Leicaa.

Jotain hiljaista.