Isää paossa

Jörn Donnerista on vaikea olla mitään mieltä, kun hänellä on ollut niin monta roolia. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon, etteivät hänen romaaninsa ole tehneet minuun vaikutusta ja että hänen ohjaamansa elokuvat eivät missään tapauksessa muuttaneet elokuvahistorian kulkua.

Hän sai aiheesta tuottajana Oscarin Ingmar Bergmanin ”Fannysta ja Alexanderista”, ja hänen dokumenttifilminsä Bergmanista on ylimalkaan parhaita henkilöhaastatteluun rakentuvia elokuvadokumentteja. Toisin kuin tapana on, filmi todella kertoo katsojalle jotain, ja nimenomaan jotain sellaista, minkä voi ilmaista vain kuvilla ja ihmisen äänellä.

Henkilönä hänestä tulee mieleen Carl Michael Bellmanin lesken vastaus kuninkaalle, joka vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen, patsaan paljastamisen yhteydessä, sanoi:”Nog var de salig också besvärlig i sin tid.” – Kyllä vainaa osasi olla vaivalloinenkin. Hallitsija – tai kuningatar – oli kai ihastellut elämää neron kumppanina.

Tutustuin Donneriin loppuvuodesta 1964 ja hänen Pohjoisrannan asuntonsa kirjasto, joka tarkemmin katsoen osoittautui merkittävin osin hänen isänsä ja tämän isän kirjastoksi, teki minuun mykistävän vaikutuksen. En ollut ennen nähnyt yksityisasunnossa niin korkeita huoneita, että ylähyllyjen kirjoihin tarvittiin tikkaat aivan kuten kirjastoissa.

Hän kiskoi, ellen muista väärin, jo silloin alakaapeista esiin kellastuneita papereita, kirjeitä, muistiinpanoja, piirroksia.

Nyt on käynyt niin, että 2006 ilmestynyt kirja ”Isän jalanjäljillä” jäi vähälle huomiolle.

Se on kuitenkin luultavasti Donnerin paras kirja, mukaan luettuna ”Raportti Berliinistä” ja ”Raportti Tonavalta”.

On syytä tunnustaa, että jätin itsekin kirjan tuonnemmaksi luullen, että kysymyksessä on jokin senttaus, jonka takia on muka pitänyt käydä ihan Siperiassa asti. Väärässä olin. Siperiasta ei taida olla edes olemassa parempaa kirjaa, millään kielellä. Lisäksi tämä Kai Donnerin muotokuva ja patriisisuvun kuvaus ja luonnostelu suhteesta kadonneeseen isään on hienoa kirjallisuutta.

Luin hyvin kauan sitten Kai Donnerin oman matkakirjan ”Siperian samojedien keskuudessa” ja hiukan kuivan faktapitoisen ”Siperia”. Olen hyvin selvillä siitä, että Kai Donnerin ”Siperialaiskertomuksia” on suomalaisen novellikirjallisuuden huippuja. Tarinat ovat keskitettyjä, uskottavia, julmia ja hauskoja, kuten tarina miehestä, joka leikkasi munkilta munat. Mitäpä munkki sellaisilla…

Kai Donner oli siis yliopiston dosentti ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkija, joka viipyi 1910-luvulla pitkään tutkimassa samojedeja ja heidän kieltään. Asia on juuri niin kuten poika Jörn sanoo, että menetelmät ja tutkimustulokset edustivat aikansa huippua. Eikä siinä tehty tiedettä helpolla!

Suomeen palattuaan Kai Donner muuttui toiseksi ihmiseksi. Hänestä tuli jääkäri, oikeistokiihkoilija ja Mannerheimin läheinen avustaja, etenkin hämärissä puuhissa. Martti Ahti on julkaissut näistä edelleen hiukan epäselvistä asioista useita kirjoja, kuten ”Salaliiton ääriviivat”. Sitten hän kuoli vaikeaan munuaistautiin 47-vuotiaana vuonna 1935, jolloin Jörn oli kaksivuotias.

Myös Matias Aleksanteri Castrén, suomen kielen tutkimuksen perustaja-isä, kuoli nuorena ja hänkin, kuten Donner, huhun mukaan Siperian rasituksiin.

En osaa arvioida, mitä tiede menetti, koska isää näytti rasittaneen sama vaiva kuin poikaa, jokin sosiaalinen levottomuus. Mutta on sääli, että hänet unohdetaan mainita Sakari Pälsiä kiitettäessä; herrat olivat lähes samaan aikaan Siperiaa selvittämässä.

Muuan yksityiskohta käy hyvin selväksi, kun Jörn Donner peilaa jatkuvasti Siperian menneisyyttä nykyisyyteen ja hallitsee alan kirjallisuuden.

Mitä Siperia opettaa? – Ei mitään.

Sinne joko kuolee tai siellä rypeytyy sielullisesti parantumattomalla tavalla. (Saman totesi Tshehov, jonka patsaita Siperia on kuulemma edelleen täynnä.

Tulee mieleen Haavikon lause, jonka mukaan maailma on siten suunniteltu, ettei sinne tule ikävä takaisin.