Linnut, kukat

Tiedän muutamia viisaan kirjoissa olevia ihmisiä, jotka ryntäilevät lintujen perässä ja tähystelevät niitä hävyttömästi kiikarilla.

On myös niitä, jotka menettävät malttinsa jonkin kukan takia, joka on parhaassakin tapauksessa lyhytaikainen ilo.

Tänään oli illan suussa sellainen lintujen meteli, että ajattelin soittaa poliisille. Se rauhoittui kyllä, minä en. Olin muistanut, miltä Lapin suo kuulostaa varhain kesäkuussa aamulla kello neljä. Se on suuri äänten vallankumous.

Olin valokuvannut muutamia ensimmäisiä kevään kukkia, joiden sytytin näkyy jo kuolleen ruohon seassa.

Illalla mietin, pitäisikö muuttaa puuhun asumaan, ainakin kevääksi. Tämä näet on luultavasti maapallon ylellisen asuinympäristö ja elämäntapa. Hiljaista, aika puhdasta, tuttuja puita, ja sitten kuitenkin kaupunki aika lähellä.

Kaliforniassa oli muuttua kalifornialaiseksi eli siis hulluksi pelkästään vuodenaikojen yhdentekevyyden takia. Ei siellä talvea oikeastaan erota muusta kuin valokulmasta. Los Angeles on yhtä etelässä kuin Tanger tai Kairo.

Ehkä kuulen kuovin, ehkä en. Sanovat että ne ovat hiukan vähissä. Meillä on metsä tuossa vieressä, ja metsässä on kosteikkoja. Kesällä on luvassa toinen merkittävä lintu, kuikka. Ne esittävät kuviokelluntaa lahdella ja harrastavat salaperäisiä sukelluksiaan, jotka kestävät vaikka kuinka kauan.

Alkaa vaikuttaa siltä, että tänä vuonna olisi tilaisuus viettää Possulassa enemmänkin aikaa, ihan viikkoja. Pelkkä ajatuskin huimaa. Siellä voisi siis harjoittaa pitkänmatkan ajattelua.

Pakolainen ylittää jälkensä.

Kun asumusta rakennettiin, olin reipas mies. Tämän kirkkonummelaisen kodin, taloryhmän rakentamisesta muistan paljon, mutta se on laskettava erikseen, että olin alle kolmenkymmenen. Ostimme joukolla tontin; hankimme kirvesmiesporukat; kaikki kalusteita myöten on niin ennallaan, että niitä pitäisi hävetä, jos ymmärtäisi. Lastulevyä ja muovimattoja, mitä nyt siihen aikaan irti sai.

Kesäpaikan vuoro tuli siis kymmenen vuotta myöhemmin, ja sattuma näytteli siinäkin suurta osaa. Toden sanoen en ymmärrä, miten kesäpaikkoja voi pitää kunnossa, ellei itse ole todella tekeväistä sorttia ja ellei perheessä ole nuoria miehiä, jotka ovat valmiita vaivalloisiin töihin.

Pitäisikö toteuttaa muutamia vuosikymmeniä mielessä pyörinyt ajatus ja järjestää kamarikonsertti siellä maalla. Puutalon, erikoisen muotoisen oleskelutilan akustiikka on luultavasti aivan erinomainen. Työhuoneeni, pientä aittaa muistuttavan hirsirakennuksen akustiikka on uskomaton. Minulla on siellä monta kymmentä vuotta vanhat stereot, ja täytyykin muistaa ottaa niistä kunnon kuvat ja panna blogiin, koska ainakin B & O:n viritinvahvistin lukemattomine keinuvipuineen ja laskutikun mieleen tuovine säätimineen tuli viimeksi vastaan Nykissä Modernin taiteen museossa. Kaikkien näiden talvien jälkeen se toimii.

Tuossa kesäpaikassa on pidetty muutama soutuveneseminaari. Kaikki osanottajat ovat nyt tohtoreita. Kunnon seminaari eli perusteisiin kaivautuminen vaatii aikaa ainakin kaksi vuorokautta, istunnot kymmenen tai kaksitoista tuntia päivässä.

Sen jälkeen on mieluisa katsella ja kuunnella nuorison kirmaamista saunalla ja lahdella.

Eväänä parasta, mitä kesä tarjoaa, muikkuja, ruisleipää, piimää, voita, perunoita.

Vain tuota tietä voi tavoittaa sen yksinkertaisuuden, jota ison työn tekeminen edellyttää. Yliopistoympäristö ei sellaista suosi. Työn on oltava yksinkertainen. Kirjoittajien on tunnettava itsensä yksinkertaisiksi. Ja keskustelut ja puheenvuorot liikkuvat oikeudellisista ja teknisistä ongelmista aivotutkimukseen ja nanoselluloosan käyttömahdollisuuksiin.

Illan hiljaisina tunteina tulevat tiedemiehet ja naiset lukevat hyllystä poimimiaan Tex Willereitä ja Jerry Cottoneita. Vesi kantaa mukanaan paikallisten varhaiseläkeläisten keskiolutpullojen hienoista kilahtelua. Silkkiuikku nukkuu eli yhtään kukaan ei narise.

Se lienee onnea, kuten lintujen riemastunut remahdus huhtikuussa äkillisen etelätuulen noustua.