Lennä uneksi

Otavassa on kai kirottu toisenkin kerran, että muuan henkilö keksi 1976 laittaa Erica Jongin suhdannekirjalle ”Fear of Flying” nimeksi ”Lennä, uneksi”. Olin siinä kokouksessa. Olin saanut makua tuolloisen esimieheni taidoista, kun olin suomentanut tavallisen sotakirjan ”Ninety and nine”, jonka nimi taisi viitata virren numeroon. Nimilehdelle ilmestyi sekunnissa suomenkielinen kirjan nimi ”Yhtä vaille sata”.

Leif G.W. Perssonin kirjoissa uni, vapaa pudotus ja lentäminen toistuvat jatkuvasti.

En ole aivan varma, onko Persson lahjakas kirjoittaja, enkä menisi vannomaan, ettei Helsingborg Dagbladin kehua ”omassa divisioonassaan ruotsalaisessa rikoskirjallisuudessa” olisi pumpattu paikallisessa putkassa. Sitaatista ei liioin käy ilmi, viittaako se perussarjaan, farmiliigaan vai johonkin muuhun.

Mutta moni näyttää olevan sitä mieltä, että Persson on omaa luokkaansa verrattuna esimerkiksi Stieg Larssoniin, Mankelliin tai Gillouhin. Kaikki he ovat Sjöwallin ja Wahlön lapsia.

GW on professori – hänellä on kunniallista tuotantoa kriminologian alalta, hän on opettanut pitkään Tukholman yliopistossa ja olen saanut sen käsityksen, että hänellä on työhuone samassa käytävässä, jossa istuu maan poliisiylijohtaja. Lisäksi oikeusministeri pitää hänestä.

Tunnen ja olen tuntenut koko joukon peräti korkeita poliisijohtajia ja rikosoikeuteen liittyvien alojen professoreita. Ennen vanhaan opetin erilaisilla vankeinhoidon ja poliisihallinnon kursseilla. Siten minulla on käsitys sekä mahdollisista kirjoittajista että kohteista. Bäckströmejä muuten on myös Suomen poliisissa. GW:n kuvailemia uusnatseja ei ole; suojeluskuntahenkisiä patriootteja on.

Voisiko Suomesta nousta GW:n kaltaista ilmiötä? En usko. Meillä on mahdollista osoittaa kirjalliset kykynsä perinteisen juridiikan piirissä. Rikosoikeuden historiaa ei käsitellä eikä tunneta. Sellainen hyvin merkittävä henkilö kuin Valentin Soinne (vankeinhoito) on nimenäkin harvan tiedossa, samoin Arvelo, Anthoni jne.

Minulle oli täydellinen yllätys lukea Kalle Päätalon romaanista ”Nälkämäki”, miksi Kannaksen Siiranmäen linnoituslaitteista puutui se kuuluisa taisteluhaudan pätkä tien kohdalta. Se jonka takia niin moni JR-seiskan mies pääsi hengestään. Päätalo oli talousaliupseerina tuolla työmaalla. Siiranmäen nimi vaikuttaa sotahistoriaamme vähänkin tuntevien pulssiin.

En siis ollut tiennyt, että linnoituslaitteita kyhäsivät erittäin huonosti kohdellut suomalaiset rangaistusvangit erittäin byrokraattisten insinöörien ohjeiden mukaan. Alan suorastaan arvailla, miksi myös Kuuterselkä murtui – siellähän oli kenttäradan maavalli peittämässä ampumasektorin, ja vielä pahempi tilanne, suurenmoisia betonipesäkkeitä teräskupujen kera, mutta yhdyshaudat puuttuivat.

Meidän sotakirjailijamme ovat olleet veteraaneja, journalisteja tai mytomaaneja. Rikoskirjailijat ovat Joensuuta lukuun ottamatta toimittajia – ja esimerkiksi Nykänen (Raid) on tehnyt myös hyvää jälkeä.

Miksi paras dekkarikirjailijamme on pahamaineinen senttari M. Waltari, joka kirjoitti mistä aiheesta tahansa ja aina paremmin kuin kukaan muu? Siis miksi ei ole tullut jatkoa?

Reijo Mäellä olisi oikea ote: hän hutiloi. Mutta tarinoitten henkilöpiiri on jäänyt liian kapeaksi. Olisipa kerran mukaan Turun mafian jäseniä tai pari pahinta hovioikeudenneuvosta! Perssonin henkilögalleria on laaja, mutta murhe näyttäisi olevan, ettei hänen lahjakkuutensa ihan riitä NHL-sarjaan, jossa hän siis pelaa. Esimerkiksi ajallisesti takautuva kerronta, rinnakkaisten tapahtumien limitys ja tahalliset toistot tuntuvat olevan taitavan kustannustoimittajan kynästä.

Persson häviää Larssonilla kuvaamassani viiden aistin testissä. Hän on pahalla tavalla älyllinen silloin kun pitäisi olla visuaalinen ja yleisesti salaperäinen, kuten Larsson on.

Toimintajutun kirjoittaminen on jääkiekkoa. Se ei tarkoita mitään eikä johda mihinkään, paitsi suuriin tuloihin muutamille.

Yleisö haluaa nähdä värikästä meininkiä. Yleisöä ei kiinnosta, mitä pahaa maalivahti on tehnyt, kun joku iso roikale päästetään rankaisemaan häntä roiskaisemalla kipeää tekevä laatta yli sadan kilometrin tuntinopeudella päin pläsiä. Yleisö ei ole kiinnostunut oikeudenmukaisuudesta eikä taustatiedosta, vaan vallasta ja voimasta ja kunniasta. Harrastajan asenne on siis pohjaltaan uskonnollinen.

Waltari oli entinen teologian opiskelija, jonka kaikkien hyvien romaanien päähenkilöt olivat jumalaa paossa, ja pakoreitti oli mutkikas. Hyvän ja pahan taistelu ei ole edes kristinuskoa, vaan manikealainen teema. Dekkareissa siihen on yleensä lisätty selvä semipelagiolainen elementti, joka nykyisin selvimmin erottaakin toisistaan hartaus- ja väkivaltakirjallisuuden.