Genesis

Sanomalehden maininta oli niin ylimalkainen ja ymmärtämättömästi kiittelevä, että pelkkä sattuma ja rouva kiinnittivät huomioni elokuvaan ”Elämän synty”, jonka lähetti yllättäen MTV3, aamupäivällä, perjantaina.

TVKaista oli pelastus.

Ohjaajat ja käsikirjoittajat Claude Nuridsany ja Marie Pérennou saivat palkintoja ja suosiota jo kymmenen vuotta sitten hyönteiselokuvallaan. Mutta tämä on uutta.

Tämä puolentoista tunnin filmi ei ole dokumentti, kuten MTV3 näyttää uskotelleen, vaan tässä on nyt seuraava askel BBC:n Attenboroughin dokumenteista.

Tuottaja on Alain Sarde. Hän taitaa olla aikakauden kovimpia nimiä Euroopassa. Mainitsen hänen tuotanoistaan vain kaksi elokuvaa, joista olen itse innostunut, Polanskin ”Pianisti” ja David Lynchin ”Mullholland Drive”.

Lukija, joka rientänee hankkimaan DVD:n (dollaria 8 Amazonissa ja kuka tietää, löytyykö ja milloin Anttilan alennusmyynnistä), ottanee huomioon, että nyt on irrottu dokumenttielokuvan opetustarkoituksesta ja tallentamisen ja arkistoinnin aatteesta.

Tämä elokuva on lyyrinen essee, joka viimeinkin käyttää vain elokuvassa mahdollisia keinoja. Kuva, puhe, ääni ja musiikki muodostavat leikkauksella yhtenäisen tarinan, joka soi.

Katsoja kiinnostuu kertojasta, joka on Malista syntyisin oleva Sotigui Kouyaté, jopa Peter Brookin kanssa työskennellyt näyttelijä. Niinpä hän onnistuu vaivattomasti kertomaan savimajassa pataa hämmennellen elämän ajatonta tarinaa. Hänen erittäin afrikkalainen eli murteellinen ranskansa on siis osa elokuvaa, tietoisesti tavoiteltua ilmaisua, tässä tapauksessa arkaaista tai ajatonta.

Hiukan väsyttää ajatellakin, mistä rahat tämän filmin tuottamiseen on hankittu. Mukana näyttävät olevan Unesco ja erinäiset järjestöt. Kuvauspaikkoja on Madagascarilta Galapagos-saarille ja Islantiin, mutta jättiläistyö on tehty filmiä leikattaessa ja ääntä montteerattaessa ja miksattaessa. Säveltäjä Bruno Coulais on suuri tähti; tästä filmistä ymmärtää miksi. Vaikka musiikki oli sävelletty alusta loppuun, kuvakerrontaa kytketään välillä Mahlerin synkkyyteen, välillä Messiainin pyhyyteen, ja aina viittein.
Eräässä jaksossa kaksi lukkia tanssii kosiotarkoituksessa, ja säveltäjä on luonut musiikin joka liikkeelle.

Näytelmäelokuvan hirmuvalta ei siis ole aukoton. Elokuvataidetta voi tehdä dokumentin keinoin. Ja niinhän se itse asiassa alkoi hyvin kauan sitten – Murnau ja Flaherty.

Kirjoitan tämän liputtaakseni, että kysymys ei ole elokuvasta, jota voisi katsella syöden voileipää ja ryystäen pilsneriä. Kun tämän katsoo, on syytä keskittyä, ja vetää verhot ikkunaan. Ponnistelua ei tarvita, koska kuvat imaisevat heti mukaansa.

Vertauskohtana tulee mieleen, syystä tai toisesta, Saint-John Perse, jonka runous jäi kielimuurin taakse, vaikka Anhava suomensi joitakin jaksoja (Vents, Amers). Ne ovat sellaista kirjallisuutta, jonka lukeminen tuottaa suurenmoisen koron. Vastaavanlaisia elokuvia ei ole olemassa niin hirmuisen paljon – Bressonin tuotanto ja osa Renoiria Ranskassa (ja J.-P. Melville ja ehkä Jacques Becker) – ja nyt tämä ”Luominen”.

Teksti, joka ei ole selostava, on lähes rikkeettömän hyvä ja aivan vailla oppisanoja ja viisauksia.

Ei sitten pidä kauhistua kuvakerronnan tiettyä disneymäisyyttä. Se johtuu siitä, että Disney oli nerokas, ja vaikka hänen firmansa luontojutut (Erämaa elää jne.) olivat kammottavia söpöstelyssään, niissä löydettiin kumminkin kuvallisesti jotain uutta.

Ja outoa kyllä, tästä luontoelokuvasta tulee ihmeellisellä tavalla mieleen myös Disneyn ”Fantasia”, yksi kaikkien aikojen suurenmoisimpia epäonnistumisia.

Joka elää, näkee. Alkaa vaikuttaa siltä, että animaatio (nykytekniikalla) on väline, joka voi johtaa samanlaisiin saavutuksiin kuin äänen jälkikäsittely musiikissa, ja nyt siis näemme, miten vanha mies katoaa soukalla venheellä tyyntä virtaa kohti merta. Romantiikka on ohi. Sankari poistui elämästä ulapalle punapurjein. Tai ei tässä ole sankaria, vaan ihminen, joka menee takaisin molekyylien kiertoon.