Suku

Tuo talo on kuollut. Vanhus joka katsoo minua (vas.) murhaavasti lippansa alta, oli isänisäni Juho eli Jussi. Hän kuoli samana tai seuraavan syksynä kuvan ottamisesta.

Mieleeni juolahti, että olen nyt pari vuotta vanhempi kuin hän tuossa kuvassa.

Hän oli vanha mies. Tuskin olen koskaan tuntenut vanhempaa. Hän oli kyllä saman ikäinen kuin äidinisäni, mutta silti.

Hänen puolisonsa eli Helsingin mummu eli vielä 35 vuotta, vaikka ei ollut juuri nuorempi.

Hänen kantavanhempansa olivat Hiitolasta, paimenpoika ja kerjäläistyttö. Lähiomaisten haudat ovat Nifontjevon lepikossa, joka kuuluu oleva Jenisein rannalla, ja tietysti Levashovon teloituspaikalla Haapakankaalla.

Olen välillä haeskellut häntä heimoretkien ja Viron vapaussodan luetteloista; ne pakkasivat nuo muutamatkin operaatiot 1918-1922 mennä ryyppäämiseksi. Ei hänelläkään ollut varmaan mitään sitä vastaan.

Rajan pinnassa tiukasti kommunismin vastaisilla mutta Pietarissa koulua käyneenä täysin kielitaitoisilla henkilöillä lienee ollut kysyntää. Talvisotaan hän näet meni ilman mainittua suomalaista sotilasarvoa, mutta oli kohta vääpeli.

Nimitykset ovat hämääviä – nämä Kemppiset olivat Pietarin seudun suomalaisia, eivät siis inkeriläisiä. Siellä oli ennen maailmansotaa eri aikoina 100 – 200 000 suomalaista, mutta kun matka suuriruhtinaanmaahamme oli lyhyt, siirtolaisuus on määrittelykysymys.

Isänisästä ei muisteta eikä tiedetä kovin paljon. Hän oli ainakin omasta mielestään monipuolinen ja etevä henkilö, mutta sitä ei sivullinen hevin huomannut. Hän oli vetäytyvä, helposti äreä ja toraisa – rikkinäinen ihminen. Ei hän totta puhuen viitsinyt kaikin ajoin edes panna parastaan elättääkseen perheensä. Viina kuului maistuneen, mutta ei hän siinäkään ylettynyt mainittaviin saavutuksiin.

Nyt, ikätoverina, alkaa ymmärtää, että kun kohtaa hankalaa ja rähisevää käyttäytymistä, se on merkki, että asianomaista sattuu johonkin. Ilkeys ja rettelöinti on siksi vaivalloista, ettei sellaiseen tule antautuneeksi ilman hyvä syytä, joka on usein menneet kokemukset.

Katkeruus on huono kaveri.

Sitä en tiedä, laittautuiko hän itse kaatuneiden evakuointikeskuksen tehtäviin jatkosodan asemasodan aikana, mutta sen tiedän, että ajatukset hyvityksestä menivät tuuleen 1944. Hän oli ollut heimopataljoonassa, joten arvaan, millaisia ajatuksia osittain vapaaehtoisina tulleiden inkeriläisten ja virolaisten palauttaminen Neuvostoliittoon herätti.

Ei hän näistäkään puhunut paljon.

Kun nyt katselen kuvaa, muistan monien juutalaisten järjenvastaisen mutta ymmärrettävän syyllisyyden tunteen hengissä selviytymisestä.

Muistan William Styronin romaanin ”Sofian valinta” painokkaan lauseen, joka sekin on järjenvastainen mutta täysin ymmärrettävä: kun Sofien odotti kahden lapsensa kanssa Auschwitzin asemalaiturilla, minä söin jäätelöä Brooklynissä.

Jäätelöä tässäkin kuvassa syödään.

Ei se ole kenenkään vika.