Laskettelua

”Päätettyään, ettei valehtelisi yhdellä kertaa vaan vähitellen Lajevski meni seuraavana päivänä kahdelta Samoilenkon luo pyytämän rahoja…”

”…sanoi Samoilenko hänelle, kun hevoset kääntyivät vasemmalle ja eteen avautui Keltaisen joen laakso ja itse joki välkkyi keltaisena, sameana ja mielipuolisena…”

Vastaan kysymykseen, miksi Tshehov on niin hyvä ja ”Kaksintaistelu” hänen hienoimpia novellejaan.

Nykyisen maailman perikuva on laskettelurinne. Vaikka kovassakin vauhdissa erottaa kirkkaiksi maalattuja keppejä – ne kierretään!

Tshehovin lempiaihe on erittäin näkyvänä ”Kaksintaistelussa”. Ihmiset ovat kehittäneet kukin oman tekniikkansa ollakseen ajattelematta.

Yleensä mutta ei aina on puhe omien tekojen ja toiveiden ajattelusta. Ihmiset eivät halua ajatella tekojensa seurausta, puhekumppaniensa tarkoitusta, ympäristöään. Useat peittävät joskus esiin tunkevan ajattelun tarpeen suurella sanalla, kuten ”sivilisaatio” tai ”degeneraatio” tai ”syntyperä”.

Von Koren peittää tuon tarpeen kielellä ja kaavoilla, joita hän luulee tieteellisiksi ja kukaties rationaalisiksi. Samoin luuli kukaties moni tuohon aikaan.

Novelli näyttää aluksi väsähtäneiden ihmisten jaarittelulta Shotshissa, mutta siitä rakentuukin vertahyytävä kuva ihmisen vähistä vaihtoehdoista ja siitä, miten taitavasti ihmiset jättävät tarttumatta noihinkin vaihtoehtoihin.

Kysymys on mestarinovellista: lukija saattaa luulla, että tässä kerrotaan sitä tavallista tarinaa ihmisten heikkouksista ja pintapuoisuudesta.

Kaksintaistelu muuttaa kaiken. Kun von Korenin vene katoaa Mustanmeren aallokkoon, kaikki onkin toisin. Rationalisti on osoittanut irrationaalisuutensa ja tietyn säälittävyyden. Tarinan päähenkilöt, paheellinen pariskunta, ovat täysin uskottavasti muuttaneet tapansa ja löytäneet tarkoituksen toiminnalleen – ehkä jossain sittenkin on jotain totta ja oikeaa, jota voi tavoitella tekemällä omaa työtään ja varomalla luulemasta liikoja.

Vastenmieliset, vetelehtivät ihmiset ovatkin omalla tavallaan aika hyviä – siis milloin jaksavat eikä ole liian helteistä.

Tshehov jättää tapansa mukaan dramaattisimmat käänteet kertomatta ja täyttää rivien välit.

Pohjimmainen syy on sama kuin ”Sahalin” –teoksessa. Toisin kuin Dostojevskin sankarit, jotka ovat kyllä hiukan saman näköisiä, Tshehov veti ennen Freudia ja kahta maailmansotaa esiin sen kolmannen. Ikävyys (l’ennui / Langweil) ja inho (la nausée / Ekel) olivat jo Baudelairen teemoja, mutta tässä tuli kolmas – tyhjyys: kuolemaa ja pimeyttä pahempi tyhjyys. Siperia oli paikka, jossa ei ole mitään. ”Kaksintaistelussa” on liikkuvia vuoria – vuoria jotka uhkaavat rusentaa.

Tshehov nostaa näkijäksi naiivin, surkuteltava diakonipoikasen. Tämä pikku narri toimii kirjailijan sijaisena osatessaan ihmetellä tai ainakin tuskitella, että on olemassa jotain – sen sijaan että ei olisi olemassa mitään.

Näin on, on sääli ihmistä.

Ja Tshehov? – Hän kuoli. Mutta hän voitti tyhjyytensä. Novellissa vilahtaa ajatus, että tekisi jotain, kunnollista, vaikka kirjoittaisi rivin tai puolitoista, hyvin.

(Teemalla muuten kerrottiin kolmiosaisen Staninslavski-sarjan ensimmäisessä osassa, miten Tshehov opetti kädestä pitäen Stanislavskille teatterin. Hyödyllistä katsottavaa Suomessa, jossa monet ammattilaisetkin tuntevat näistä kahdesta vain neuvostoversion, joka on valheellinen, ja Brechtin viritykset, jotka olivat mielisteleviä.)