Klosetin kunnostamisesta

Kun ihmiset tulevat vanhoiksi, heitä kiinnostaa yhä enemmän käymälähuumori, kunnes kukaan ei voi enää sietää heitä.

Sellaista että ilkeä kunnanlääkäri antaa potilaalle yskänlääkkeeksi risiiniöljyä – ei auta yskään, mutta eipä uskalla yskiäkään.

Kun sveitsiläissyntyinen liikemies Robert Huber antoi lähinnä mainosmielessä asentaa huoneistoonsa vesiklosetin 1800-luvun lopulla, asiasta virisi hyvin vilkas sanomalehtikeskustelu. Ajatus havaittiin vastenmieliseksi ja uudistus turhaksi. Etenkin lääkärit tuomitsivat sen epäterveelliseksi.

Todella juhlallisia ulkohuoneita rakennettiin vielä 1910-luvulla itsessään Helsingin kaupungissa. Erilaisia kuormia kärrättiin – ja kannettiin keittiöportaan kautta – pitkälle 1900-luvulle. Samoihin aikoihin ajatus nuusniekan tarpeellisuudesta olli itäisimmässä Suomessa vielä uutuus. Niin, ja vielä sotien jälkeen rintamiestaloja rakennettiin kaupunkialueelle kantoveden ja hyyskän varaan.

Taivuin tuumaan, kun puheeksi tuli WC-istuimen vaihtaminen meillä kotona 34 käyttövuoden jälkeen. Työn suorittanut Jari käski katsomaan. Sulkuventtiili oli tiputtanut luultavasti useamman vuoden, ei välttämättä monta tippaa vuorokaudessa, koska mitään vesijälkiä ei ollut koskaan havaittu.

Mutta nykäistessä havaittiin, että muovimatto oli irti liimauksistaan ja betonilaatta sen alla märkä.

Nyt on tehty laskelmia. Tänään tuntuu siltä, että juristin koulutuksesta voi olla joskus hyötyäkin. Kun tuohon ei näytä liittyvän huolimattomuutta eikä muutakaan moitittavaa menettelyä taholtani, korjaus saattaa mennä vakuutuksesta.

Asunto-osakeyhtiölaki, jonka kirjoittaneeseen Paavo Nikulan komiteaan kuuluin silloin kauan sitten, näyttää tekevän selväksi, että vesijohdot, jotka on asennettu samantasoisina huoneistoihin (siis tässä tapauksessa alkuperäiset) kuuluvat asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuuseen.

Vaikka elämme kuin ellun kanat pientaloissa, tämä on asunto-osakeyhtiö, ja vielä itse perustamani. Meillä oli 70-luvun alussa erilaisia tavoitteita, jotka kaikeksi onneksi toteutuivat vain osittain – kuten kahden, ajoittain kolmen perheen yhteinen kotiapulainen ja sääntö että myös naapurin lapsia sai karhata pois kukkapenkistä.

Nyt näyttäisi lisäksi siltä, että valtio tukee rahalla sekä asunto-osakeyhtiöiden että asukkaiden järjellisiä peruskorjauksia.

Ehkä tämä ei olekaan maailmanloppu eikä taloudellinen tuho. Joka tapauksessa tämä on viidakon kosto minulle, joka olen yleensä suhtautunut väitettyihin kosteusvahinkoihin hiukan kriittisesti.

Vaikka on niitä kaikenlaisia. Esittelin korkeimmassa oikeudessa jutun, jossa grynderi kiisti kaiken vastuun, vaikka uuden talon hissikuiluissa oli metri vettä. Pesutilojen märkäeristettä ei ollut nostettu seinälle, kuten hyvä rakennustapa olisi vaatinut. Ratkaisu kuului siihen sarjaan, jolla ”samaistaminen” toteutettiin rakennusjutuissa. Grynderijärjestelmän kikka oli näet se, etteivät asuntojen ostajat saaneet osakekirjoja eivätkä siis osakkaan oikeuksia ennen kuin rakennuksen takuuaika oli mennyt umpeen.

On ollut aikoja. Tontunmäessä riideltiin kerrostalosta, jota rakentaja väitti kaikin puolin virheettömäksi – talo oli tosin mennyt halki, mutta raot oli ”korjattu” maalarinteipillä. Halkeaminen johtui siitä, että anturat oli valettu talvella – jäälle.

Menettelyä on luonnehdittu omintakeiseksi, koska perustusrakenteiden kaivaminen routarajan alapuolelle on ollut sääntö jo varhaisessa kansanomaisessa rakentamisessa (ei koske Kauhavan tiilikirkkoa, joka vajosi yli metrin saveen ennen kuin seurakunta viistopaalutti perustukset.