Kirjat kirjoja

Perun puheitani. Kai Hggmanin suomalaisen kustannustoiminnan historia 1800-luvulta 2000-luvulle ”Paras tawara maailmassa” on kuin onkin erittäin hyvä historia esittelemästään alasta ja sen lisäksi Suomen kulttuurihistoriaa.

Kulttuurihyödykkeen eli siis tässä tapauksessa kirjan valmistamisen ja tuottamisen ehdot on kulttuurihistoriaa. Tässä on paljon taloutta ja tekniikkaa ja lisäksi lopulta yllättävän paljon selvitystä kuppikunnista (”verkostoista”). Kokonaisuus on ruotsalaisen esseistin sanoin ”en sann rövarhistoria”, jonka suomentaisin ”varsinainen ryöväritarina”.

Etenkin varhaisempina vuosinani jouduin kohtuullisen paljon tekemisiin erilaisten hullujen kanssa. Toiset olivat ihailtuja kansakuntien johtajia, toiset karkureissulla Lapinlahdesta. Joillakin oli tarve saada yhteys juristiin, joka järjestäisi todelliset roistot rautoihin. Minusta ei ollut sellaisiin hankkeisiin, mutta kuulin kaikenlaista hauskaa.

Muuan rouva, jota valtio vainosi lähettämällä näkymätöntä sähkö seinästä, pistokkeista, mainitsi olleensa kirjakauppa-alalla, ja totesi, että suoalaisen hengenviljelyn kaksi suurinta vihollista kautta aikojen olivat maisteri Reenpää ja ”Y. Antti Jäntti” (asiayhteyden perusteella Yrjö A eli Aarne Jäntti).

Ajatus oli kiehtova, ja Häggmanin kirjasta saa tiettyä tukea ajatukselle.

Suomessa on ollut 1920-luvulta alkaen ylirikas kustannustoiminta, etenkin ottaen huomioon Sanomien koko imperiumin. Lukutaitomme on maailman huippua, mutta hyväuskoisuutemme kirjan myyjien edessä on sekin vertaansa vailla.

Häggman nostaa esiin kultaisen 1970-luvun suurteokset, joita myytiin mielikuvituksellisia määriä, ja peruskoulun oppimateriaalin, joka kaksinkertaisti kirjojen menekin maassa. Vuonna 1978 saatiin kaupaksi 24 miljoonaa nidettä. Samaan kappalemäärään päästiin, tiettävästi heikommalla katteella, uudestaan vasta 1990-luvulla.

Kirjoittaja palauttaa mieleen hankkeet oppikirjojen ja vähämenekkisen, kirjallisesti korkeatasoisen aineiston julkaisemiseksi valtion toimesta. Tämä Anu Kaipaisen vetämä komitea sortui pohjattomaan naiiviuteensa. Kustantajat saivat odottaa rauhassa, että komitea vetäisi itsensä (ja pari poliitikkoa) vessasta alas, kuten tapahtui.

Kuulkaa minä muista ne kirja-asiamiehet! Totta puhuen tunsin aika hyvin eräitä johtavia kirja-asiaimistojen johtajia ja myyntimiehiä. He elivät kuin paronit. Lisäksi kustantajat kuljettivat heitä palkintomatkoille eri puolilla mustaa Afrikkaa ja kuumaa Aasiaa, eikä jano päässyt yllättämään.

Kerran melkein ostin Mikkelin torilta Otavan suuren ensyklopedian, vaikka minulla oli se ja vaikka olin kirjoittanut siihen itse, paljon. Myyntimies kertoi teoksen jaloudesta, kauneudesta ja välttämättömyydestä sekä vastuustani nousevaa ja tulevaa sukupolvea kohtaan niin järkyttävästi, että olin ostaa koko matkailuperävaunun tyhjäksi, vähittäismaksulla. Vaimon talutti minut korvasta pois, mutta vaunun ovella oli jo jonoa.

Suurteokset ja peruskoulun kirjat merkitsivät kaavailemassani kirjassa ”Suomen kulttuurihistoria 9 000 vuotta” suomalaisen kaanonin loppua.

Keksijä (innovaation toteuttaja) on usein yleisö. Syntyy latenttia kysyntää, joka on kuin mykkä hiljaisuus. Kaanonien aikakauden lopetti Internet, ja vielä vuonna 2 000 kukaan ei uskonut, kun yritin muun ohella selittää professorina, että tiedon ja tietomäärän merkitys on kasvanut romahdusmaisesti.

Ei oikeastaan ole enää paljon koulukursseja, sellaisia kuin lukion matematiikka. Ei tarvitse enää muistaa, mitä ovat geneettisesti koodattujen 22 aminohapon kemialliset kaavat, vaan on ymmärrettävä, mitä tarkoittavat polysakkaridien hapetusluvut. Edelliset löytää naksauttamalla netistä, jälkimmäinen edellyttää opintoja eli tiedon ja ymmärryksen hankkimista.

Tietosanakirjoilla, joista ihmiset maksoivat itsensä kipeäksi, ei tee mitään. En ole avannut Otavan ensyklopediaa ainakaan viiteen vuoteen; 60-luvun Isoa tietosanakirjaa käytän pari kertaa kuukaudessa. Britannicaa (80-luvun laitos) käytän joskus. Onhan se ylähyllyssä sivistyneen näköinen, mutta kerää pölyä.

Tiedon luonteen lisäksi tiedon laatu muuttuu. Mitä virkaa on nyt kymmenen vuotta vanhalla ”tietosanakirjalla”, jos on selviteltävä biologiaa, astrofysiikkaa, elektroniikkaa, tietotekniikkaa – tai historiaa. Yliopistollisista oppiaineista toinen puoli on mennyt uusiksi. Yksi niistä on juridiikka.

Kirjan- ja lehdenkustantajat ovat kuuluisia takapajuisuudestaan, joka on nyt kirjattu kirjaan. (Tosin valoladonta on poikkeus säännöstä, mutta tekstinvalmistuksessa olikin jo tasapää edessä.)