Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
10. helmikuuta 2009
Kansan kanssa
Tässä on runkoa tiistain luennolle.
Viimeksi puhuttiin paljon mm. väreistä, ja otin esiin Manlio Brusatinin ”Värien historian”. Goethestä Rudolf Steineriin on pohdittu värien väitettyjä terapeuttisia merkityksiä. Värien nimitykset ovat askarruttavia. Suomesta puuttuvat syystä toisesta oranssi ja violetti. Venäjän kielessä on kaksi sinistä. Purppuran todellinen väri on tunnettu ja mutkikas ongelma, eikä sekään ole aivan varmaa, miten paljon väriaistimukset vaihtelevat eri kulttuureissa.
Nyt sotkeudutaan vaatteisiin, joista on viime aikoina kirjoittanut Suomessa laajimmin Bo Lönnqvist, akateeminen tutkija. Uusin, suurelle yleisölle osoitttu ”Vaatteiden valtapeli” ilmestyi juuri; siinä on käsitelty jopa opiskelijahaalareita ja perehdytty kalsarikänniin.
Vaatteiden setvimisen tarkoitus on osoittaa keskeinen kulttuurihistorian juonne. Joudumme jatkuvasti tekemisiin luulottelun, väärennysten ja tahattomien lainojen kanssa.
Ykkösesimerkki on – kaikella kunnialla – kansallispuku. Nyt näemmä jälleen muodissa olevat pitäjänpuvut ovat Suomen Käsityön ystävät r.y.:n ja lahtelaisen Helmi Vuorelman liikkeen bisnes. Kauniista puheista huolimatta niillä on yleensä varsin vähän tekemistä pitäjien tai edes maakuntien kanssa. Ne eivät ole järin vanhoja – 1910-luvulta, varsinaisesti 1920-luvulta. Sitä vastoin ne ovat kiitettävän kalliita. Netistä löytyvässä hinnastossa on runsaastikin 3 500 euroa maksavia asukokonaisuuksia.
Pitäjänpuvun absurdius on aika selvä – olisiko jossain keksitty suuri määrä sellaisia naisia, jotka oikein haluavat pukeutua täsmälleen samalla tavoin kuin toiset?
Pukeutuminen on, kuten viime viikolla mainittu Pierre Bourdieau on kovasti korostanut, joko tapa piiloutua tai tapa erottua. Yhtenäinen asu on ominainen armeijoille ja vangeille.
Jostain syystä esimerkiksi Toini-Inkeri Kaukosen mahtavasti kuvitettua teosta ”Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut” saa lukea tarkkaan ennen kuin tekstistä irtoaa tunnustus – s. 119 ”Länsisuomalaistyyppisissä kansanpuvuissa oli 1800-luvulla maakunnallista omaleimaisuutta selvimmin Kymenlaaksossa, mutta myös Etelä-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-karjalan naisen vaatetuksessa oli omia alueellisia piirteitä.”
Lukijan tulee tietää etukäteen, että kansanpuvut olivat jääneet käytöstä 1850-luvulla – Karjalaa lukuun ottamatta. Ne elvytettiin, keksittiin ja sommiteltiin uudelleen erinäisten liikkeiden toimesta, joista nuorisoseura oli varmaan tärkein ja maalaisliitto toiseksi tärkein.
Kun keisari Aleksanteri III taas kerran tuli eukkoineen mökilleen Ahvenkoskella, vastassa oli kansallispukuisia sulottaria. He eivät olleet varsinaisia rahvaannaisia – yksi oli Ida Ahlberg ja toinen rovastin tytär…
Karjalan naisten puvut olivat klaanin asuja – varakkaiden sukujen vetimiä, joita lainattiin ja perittiin useassa sukupolvessa. Sellaisia ovat hyvin luultavasti Edelfeltin Ruokolahden eukot kirkonmäellä – ja itse maalaus oli tarkoitettu nostattamaan kansallista paatosta.
”Kansanomaiset” kankaat löytyvät englantilaisista tehtaiden myyntiluetteloista. Hurjan eksoottiset kirjonnat, joita ainakin äyrämöiset käyttivät Karjalassa, esiintyvät 1600-luvun saksalaisissa kuvateoksissa.
Muinaispuvut ovat uutta Euran pukua lukuun ottamatta mielikuvituksen tuotetta ja liittyvät varsin väljästi hautalöytöihin. Tekstiilit eivät säily haudassa, varsinkaan pronssikorujen kanssa.
Siis teemana on oikeastaan toisaalta Winckelmannin antiikki-reseptio 1700-luvulla. Kuten tiedetään, marmorinvalkoinen Ateena on Winckelmannin käsitys. Alkuperäiset, meistä räikeäntuntuiset värit on tuuli hiekkapuhaltanut pois vuosisatojen aikana.
Toinen teemahenkilö, Hans Naumann, otti 1900-luvun alussa käyttöön kaksi pahanpäiväistä käsitettä: primitiivinen yhteisö ja ”vaipunut kulttuuriomaisuus”. Hänen aivoituksensa oli, että on olemassa ”kulttuureja” ja sitten primitiivisiä porukoita. Jokaisella ”kulttuurilla” on yläluokka. Yläluokan loppuun käytetty muoti vaipuu sitten yhteisen rahvaan reposteltavaksi ja esittäytyy mm. kansanlauluina, kansanrunoina jne.
Niin oikein. Tämä voi olla sen syy, että sekä kommunistit että natsit olivat niin rakastuneita sanoihin ”kansa” ja ”kulttuuri”. Kun niitä käytti, ei jäänyt muuta vaivaa kuin päättää, ketkä sitten ovat sitä kulttuurista kansaa – esimerkiksi proletaarit tai Pohjoista Ajatusta edustavat puhdasrotuiset.
Monén mielestä onnénmaa se, jossa karjalaisasuja kannetaan.
VastaaPoistaKyllä kuvastakin näkyy, että vanhemmat keskustelevat ja nuoremmat kuuntelevat. Näin on ollut ainakin ennen. Liekkö nyt sitten käymässä niin, että amerikkalaismallinen nuoruuden ihannointi onkin valttia silloin kun esim. vallan alttareilla esiinnytään. Vanhat olisivatkin rumia ja hölmöjä että valmiita nurkkiin heitettäviksi.
VastaaPoistaKANSA JA KULTTUURI / PUHTAUS
VastaaPoistaKommunistien ja natsien opit taisivat jaada pintavaahdoksi.
Venajanmaalla proletaarien tilalle piti loytaa isanmaallisuus ("suuri isanmallinen s..." ja saksalaisten
syvat rivit taisivat kokea v. 1941 idan retken enemman teutonien ja slaavien temmellyskenttana.
Kerrotaan, etta yksi tyrmaava ero
saksalaisten ja venalaisten talonpoikien hommissa oli siisteys.
Miksi musikan piti elaa "pas..n" keskella, kun saksalainen talonpoika tunsi itsensa ylemmaksi
puhtauden (Sauberkeit) asteikolla
sotilaiden mielissa?
Uutta tietoa värien vaikutuksesta ihmismieleen on The Independentin tiedesivulla 6.2.09. Brittiläisen Columbian yliopiston tutkimuksessa todettiin muun muassa, että sinisen värin näkeminen edistää luovaa ajattelua ja punaisen tarkkaavaisuutta ja yksityiskohtien ajattelua. Ihmisen näkökyky on evolutiivisesti
VastaaPoistatrikromaattinen, kolmen värin näkemiseen sopeutunut, mutta nykyihmisellä sinisen ja punaisen näkemiseen vaikuttaa myös kult-
tuuri.
Joissakin kulttuureissa äidit eivät ymmärrä, että liika hierominen (lapsen hierominen kuten hevosiakin hierotaan) säilyttää lapsessa hyvänolon tunteen, joka jää lapselle tietoisuuden tuolla puolen olemiseksi, missä lapsi ei voi irtaantua vanhemmastaan...
VastaaPoista(Minun mielestä tässä ollaan lähes pedofiliassa vaikka siitä ei sillä nimellä puhuta kun kajotaan lapsen seksuaalisuuteen). Äidit voittavat voisi sanoa, tuleva vaimo ei saa enää mitään. Ulospäin näyttää aivan suunnattoman loistokkaalta - sisälläpäin on vain ontto tyhjyys koska "äiti" puuttuu mutta poika ei silti myöskään biologista äitiään edes välitä tapaa. Inho on yhtä suuri kuin rakkaus. Tajuntaa ei ole autettu; eivät myöskään tule terapiaan. Pelko menettää ontto minuus on suurempi kuin ajateltu hyöty.
Kapinoin sitä, että äidit preeglaavat (ruotsin Pregla,lyövät leimansa, vahvistavat) itsesnä lapsen mieleen. Tästä syntyy kyllä erittäin läheinen äiti-lapsi suhde mutta samalla se luo irtaantumismahdottomuuden, joka kostaantuu aikuisiällä. Lapsi sekä inohaa äitiään ja rakastaa tätä.
Äidin raudanluja ote mm pojastaan on taattu. Näin varmasti saadaan ikäänkuin 'perhekeskeisyyttä' lisää ja samalla aiheutetaan sitä, mikä näkyy mielestäni Israelissa; vian on aina oltava jossain muualla kun se ei yksinkertaisesti tästä syystä voi olla omassa perheessä - koska oma perhe/kansa on kertakaikkiaan ilman syytä ja siinähän on sitten ryhmädynamiikka vahvistamassa lisää. Muodostuu rintama, sotilaallinen rintama - mutta ei oikeutus.
Eiköhän tämäkin ole vallitseva tilanne Kansan Kanssa missä vaan jos lapsia kasvatetaan sotilaiksi? Ei siis yksilöiksi yhteisössä vaan suoraan sotilaiksi. Sama tilanne jos yliopisto olisi ollut suoraan teollisuuden alainen; tiedosta olisi ennen pitkään tullut instrumentti sitä varten eikä ns. objektiivisuuteen tähtäävää tietoa.
Näin äidit ns. teettävät hyviä instrumentteja lapsistaan tai sitten lapsista tulee vastuunkantavia yksilöitä yhteisölle eikä kiitosta manipulatiiviselle äidille. Sama konstallaatio. Tästä ei puhuta ja tämä on turmiollista (on jo opetettu - kenen toimesta?).
...
Ilo ns. lojaalisesta tilanteesta kestää niin kauan kunnes singulaaria ei siinä kansassa ole enää: on vain Oleminen, jolla on suurempi yhteisö. Klimppi, joka ei erota minuutta toiseudesta ja heille toiseus on vain kritiikki?
Sodista ei siksi ehkä ikinä päästä? Ovat olioita, ei enää yksilöitä ja olion suuruus luo suuruuden halua ylittää toista oliota?
Kuitenkin ajatteluhan säilyy yksilön päässä, mutta ei pääse ikään kuin ylitse ohjaamaan omaa kulttuuriakaan. Erotan tässä ajattelun (singulaarinen) ja tietoisuus (yhteinen, etsattu).
Koska mentaalinen 'amööba' on vain suurempi ja liikkuu muita olioita kohti Darwinin lakien mukaan.
....
Se olisi uskontojen osalta aika katastrofaalista naturalismia. Voi olla, että näin juuri onkin?
Juuri pronssikorujen kanssahan ne säilyivätkin. Hitaana hämäläisenä vastaan näin kymmenen vuoden viiveellä.
PoistaHauska kirjoitus ja luennon aihe, vaikka ne isot jutut olisi voinut tähänkin kirjoittaa.
VastaaPoistaLuvallasi pieni mainos, mutta vain kritiikin tarpeessa ollen. Olen joskus hahmotellut alustavasti kansankulttuuri-käsitteen ympärille kamppailutilaa sodan jälkeisessä Suomessa ja erityisesti elokuvissa.
Kansankulttuuri oli vasemmiston kulttuurikäsitysten ytimessä, mutta kyllä populaaria hyväksikäyttävä oikeistokin sinne hamusi.
Esimerkiksi Suomi-Filmin leffoissa 1950-luvulla kansallispuvut vilahtelevat varsin usein, joissakin vuosikymmenen lopun elokuvissa oikein pääosissa.
Muinaispuvuista verkko tarjoaa hieman tarkempaa tietoa.
Muinaispuvuista vielä. Verkosta näyttäisi löyvän varsin hyvä Jenny Kangasvuon proseminaari (Oulusta, 1997) aihepiiristä, jossa perusteellinen lähdeluettelo ja viitteet paikallaan - tosin siis jo yli kymmenen vuotta vanha.
VastaaPoistaNaisten asema "muinaiskulttuurin" tutkimuksessa kohenee tällaisten aihepiirien käsittelyn avulla huomattavasti. Huomattavahan on, että Kustaa Vilkuna ja kump. korostivat talonpoikaiskulttuuria luonnehtiessaan vain "Isien työtä", ja sen kategorisoinnin alla menivät naistenkin työt patriarkan piikkiin.
Vilkunalla ideologisointi ei jäänyt tähän - näistä taitavista kansan miehistä tulivat myös todelliset johtajat, joiden alla "kunnon kansalaiset" ohjattiin oikeaan uomaan.
Tämä likaisuus on mielenkiintoinen asia.
VastaaPoistaTuttavani isoäiti oli alkujaan Helsingin ruotsinkielisiä, mutta vietti nuoruutensa Pietarissa ja sen likellä.
Oli sitten vallankumouksen myötä paennut Suomeen ja vietti muutaman vuoden ensin Loviisan lähellä, sitten Hangon lähellä ruotsinkielisessä saaristossa.
Oli loppu ikänsä kauhistellut sitä, miten likaista tavallinen kansa oli ollut Suomessa, verrattuna Venäjän maalaisiin.
Toisen tuttavan äiti kertoi, että hänelle evakkona oli ollut suuri järkytys raumalaisten yleinen saataisuus, kun taas Uudesta kaupungista oleva tuttuni kertoi, että hänen oli vaikea tottua Karjalan siirtolaisten saastaisuuteen...
"Tekstiilit eivät säily haudassa, varsinkaan pronssikorujen kanssa."
VastaaPoistaSe on ihan toisinpäin, tekstiilijäänteet löytyvät nimenomaan pronssikorujen kohdalta!
"Tekstiilit eivät säily haudassa, varsinkaan pronssikorujen kanssa."
VastaaPoistaTekstiilit säilyvät haudassa parhaiten pronssikorujen kanssa; ns. pronssihome (pronssioksidi) suojaa orgaanista ainetta. Voisi ehkä olla "edes pronssikorujen kanssa."
Lehtosalo-Hilander, Euran puku.
Kolme väriä on oleellista tulkinnan osalta. Jos menee vähemmäksi kutistuu ajattelukin (vertaa ne kulttuurit, joiden silmät eivät näe kuin kylmän-kuuman värisävyt eli eivät omaa sanoja, joiden avulla kuvataan magenta punaisesta tai oranssi keltaisesta. Tärkeää ymmärtää ymmärryksen osalta: tätä pitää mitata sitten vuosi vuodelta kansanomaiselta taholta. Menee muuten hooooonompaan päin.
VastaaPoistaKarjalan naisten puvut olivat klaanin asuja – varakkaiden sukujen vetimiä, joita lainattiin ja perittiin useassa sukupolvessa.
VastaaPoistaTämän olen melkoisen valmis allekirjoittamaan vielä nykypäivääkin koskevana. Omassa suvussani vain karjalaisen puolen naiset käyttävät kansallispukuja. Siellä kansallispuvulla on selkeä sukuyhteyttä luova merkitys. Puvut ovat käytössä jo kolmattakin sukupolvea. Puvut ovat kyllä karjalaisia, mutta eivät edusta suvun lähtösijoja.
Kansallispuvun pukemalla sukuni nainen julistaa nimenomaan kuuluvuuttaan melkoisen matriarkaaliseen klaaniimme. Miniöille puvun hankinta on nöyrtymisen osoitus. Kun pohjois- tai länsisuomalainen nainen laittaa päälleen karjalaispuvun, hän on ottanut omakseen uuden sukunsa.
Onnenmaa on se, jossa saa pukeutua niin kuin haluaa, vaikkapa kansallispukuun. Farkut ja mustat vaatteetkin ovat aikamoinen univormu.
VastaaPoistaKansallispuvut, kansanpuvut ovat naisten luomaa kulttuuria. Myös miehille valmistettiin värikkäitä juhla-asuja, jotka periytyivät suvussa.
"Kansallispuvut" ovat kansantaidetta, jota voi ihailla museoissa, sillä tuollaisten asujen tekeminen on työlästä ja valmiina ne ovat todellakin kalliita.
Mutta kalliita ovat monet muutkin "turhat" juhla-asut frakista ja tohtorinhatusta lähtien. Joillekin naisille kansallispuku on "frakki", jonka voi pistää päälleen hienoonkin juhlaan. Presidentinlinnan juhlissa taitaa olla nykyään liian kuumaa. Kansallispukuja käyttävät niissä vain jotkut ulkomaiset diplomaatit.
Kroatialaista kansantaidetta zagrebilaisesta museosta:
http://www.brokenstar.vuodatus.net/blog/category/Kansallispuvut
Tekstiilejä on säilynyt jonkin verran, ja juhla-asuja voi nähdä myös vanhoissa maalauksissa.
Tässähän on kommentoitavaa vaikka miten. Venäjäksi ei kovin väärin tekisi, jos punaista kauniiksi sanoisi, sillä ne ovat olleet sama sana - sanotaan, että Krasnaja Ploshsadj (minulla ei tässä kojeessa kyrillisiä) olisi alkujaan ollut kaunis, ei juuri punainen, tori. Suomalaisen perinteen sisällä on siis yllättävän paljon liiketoiminnan jälkiä, voisiko maalaisidylliä ilman niitä kuvatakaan, esimerkiksi: Täpinöissään poika kiipesi monot jalassa mökin hetekalle nähdäkseen akkunasta kansallispukuisen tytön ihaillen katsovan Gutzeitin tukkilaista, joka koskenkorvaa toisessa kädessä pitäen iski Martiinin leu'un Honkamökin kirkkaalla Tikkurilan värisävyllä valtattuun kakkosnelosista kyhättyyn kaiteeseen. Viittaako Kemppinen kulttuuriseen ylhäältä alas valumisella siihenkin, että leninismi rakentui älymystöltä jo vanhanaikaiseksi jääneeseen hegeliläisesti kehitettyyn marxilaisuuteen, jonka taideihanne jämähti jonnekin 1920-luvulle, ja natsien kansallisromantiikka oli alunperin eliitin aate, mutta vuosikymmenten takaa? Meillä kansallisromantiikan aika oli pitkä, Kalevalan alkulaukauksesta Sibeliuksen ja Gallenin kohokohdista 1930-luvun AKS:läisyyteen.
VastaaPoistaAd Omnika - anteeksi, kirjoitin huolimattomasti. Tässä tekstiileistä ja arkeologiasta:
VastaaPoistaMaaperän vaikutus tekstiilien säilymiseen:
Tekstiilit ovat helposti hajoavia orgaanisia materiaaleja, jotka normaaliolosuhteissa harvoin säilyvät maaperässä. Säilymiskokeissa on todettu, että hiekkaisessa savimaassa mikro-organismit maaduttavat pellavan ja puuvillan täydellisesti jo 8 viikossa. Eläinperäiset tekstiilit, kuten villa ja silkki, säilyvät jonkin verran paremmin. Erikoisolosuhteissa, joissa mikro-organismitoiminta on estynyt, tekstiilit saattavat säilyä tuhansiakin vuosia maaperässä. Tällaisia olosuhteita on periaatteessa kolmenlaisia: täysin kuivat ympäristöt (aavikot ja arktiset alueet), tasaisen kosteassa anaerobisessa tilassa (suot) sekä. olosuhteissa, joissa tekstiili on kosketuksissa mikrobien toimintaa ehkäiseviin metallisuoloihin. Rauta ei sinänsä suojaa tekstiilejä, mutta raudan korroosiopintaan saattaa ilmestyä ns. pseudomorfeja, kun kosteuden mukana kulkeutuvat rautasuolat kiteytyvät tekstiilikuitujen pintaan. - Myös maaperän laatu ja happamuus vaikuttavat tekstiilien säilymiseen: alkalinen maa suosii kasvikuitujen säilymistä, hapan maa puolestaan eläinkuitujen. Myös tanniinia (parkkihappoa) runsaasti sisältävä puuaines edistää proteiinien säilymistä. – Koska Suomen maaperässä tärkein esihistoriallisia tekstiileitä säilyttävä tekijä ovat pronssikoruista ja vaatteiden pronssikoristelusta ympäristöön liukenevat kuparisuolat, on pääosa säilyneistä tekstiileistä välittömässä kosketuksessa koruihin.
SUOMEN KANSALLISMUSEON KONSERVOINTILAITOS
MAASTA MUSEOON - ARKEOLOGISTEN MATERIAALIEN VAURIOITUMINEN MAAPERÄSSÄ JA KÄSITTELY KENTÄLLÄ
24.6.2008
Olen ymmärtänyt, että joku pohjoismainen muinaispuku on ennallistettu saveen syntyneistä painanteista.
VastaaPoistahttp://www.brokenstar.vuodatus.net/blog/category/Kansallispuvut
VastaaPoistaLinkki nyt kunnolla
Sellaistahan se on. Kansan kanssa. Proletaarin keskellä. Muinaispukujen ynnä Lasitornin kera.
VastaaPoistaJa milloinkas se Suomi onkaan ollut monokulttuurínen?, kyseli aikoinaan se suuri, hiukan väkeviin menevä, mutta hieno ajattelija Sariolasta. Ylistys hänelle.
Saarnaaja, tuo siunattu runoilija ja realisti, hahmotti elämän vastakohtien kautta.
Häntä muistaen jäämme odottamaan Kemppisen kirjoitusta Eteläisestä Ajatuksesta ja objektiivista ja analyyttista esitelmää sen auvosta. Vaikka itse luulin, että suurten ajatusten synty edellyttää myös vapautta ajatella.
Toisena kommentoinut Anonyymi valittelee ettei vanhoja nykyisin kuunnella kuten ennen ja että nuoruutta ihannoidaan.
VastaaPoistaAina on kuunneltu tietämystä ja valtaa. Myös kokemusta koska aiemmin, hitaammin kehittyvässä maailmassa kokemuksen ääni oli hyödyllinen.
Ennen vanhat olivat usein niitä (isännät) jotka omistivat talot ja tilat. Heitä kuunneltiin.
Kylän vanhimmilla oli arvokasta kokemusta eli tietoa jonka avulla kylä pärjäsi paremmin.
Nykyisin maailma muuttuu niin nopeasti, ettei sinänsä hyödyllinen kokemus voi olla enää samassa arvossa kuin ennen, vaan se voi kääntyä jopa taakaksi jonka ohi nuorempien tuoreemmat tiedot yhä enemmän ajavat.
Myöskin omaisuutta ja valtaa ei enää kerätä vain pikkuhiljaa elämän varrella, vaan näitä voi nuoremmallekkin ryöpsähtää nopeasti ja paljon.
Näin maailma muuttuu ja kulttuurit sen mukana. Ja toisin päin.
Ryppynaamainen idiootti on uskottavampi kuin kirkasotsainen mielen vanhus. Naurattaakin moinen kielikuva. Eiväthän nuoret voi olla viisaita. Eivätvatvithän...
VastaaPoistaOlen lumoutuneena lukenut jo pari
VastaaPoistapäivää näitä. Nyt vasta löysin
kohdan, josta sain aiheen kysyä... Kuvittelin Aleksanteri III:n käyneen Langinkoskella, joka on Pyhtäänsaaren itälaidalla, eikä Ahvenkoskella, joka on saman saaren länsilaidalla. Onko A III käynyt useasti myös Ahvenkoskella?
Kiitos hienoista kirjoituksista
Okee Paskaa tekstiä
VastaaPoista