Anna kaulassa

Tshehov kertoo kunniamerkeistä, titteleistä ja neuvoksista (sovetnik). Olemme perineet keisarilliselta Venäjältä ihan nikottelematta paljon enemmän kuin tunnustetaan tai tiedetään.

Tältä osin julistan oman väitöskirjani korkeimmasta oikeudesta virheelliseksi. Se tosin koskee vain 1918 alkanutta aikaa, mutta silti. Lakien sisältö saattoi olla vaikka kuinka erilainen, mutta kun luen kuvauksia, niissä on jotain kammottavan tuttua.

Pietarin Fontankalla sijainnut lainopin instituutti (Императорское училище правоведени) oli aatelispoikien hienoin oppilaitos, jossa esimerkiksi Vladimir Nabokovin isä, hyvin mielenkiintoinen henkilö, oli oppilaana ja opettajana. Siellä oli ilmeisesti muitakin korkeatasoisia juristeja, kun K. Pobedonostsev, jonka historiamme muistaa Suomi-syöjänä. Kukaties hänellä oli muitakin askareita?

Venäläistä virkajärjestelmää soveltaen minulla olisi luultavasti oikeus käydä käymälän ovesta majurin edellä tai mahdollisesti majurien porukassa, virkaikäjärjestyksessä. Suurella vaivalla tavoittamani virat näyttäisivät vertautuvan kollegiasessorin tehtäviin.

Tshehovin ”Anna kaulassa” –tarinan aviomies haaveilee, että hän kukaties pääsisi vanhemmaksi esittelijäksi, ja saa sitten Annan (Pyhän Annan ritarikunnan) kaularistin ja mietiskelee, että jos vielä Vladimir rintapieleen…

Kirjoitan tästä, koska suvaitsin järkyttyä luettuani, että Jeltsin ja Putin ovat kylmän rauhallisesti elvyttäneet ja ottaneet uudestaan käyttöön ritarikuntia ja niiden kunniamerkkejä. Wikipediasta kokoamissani kuvissa on mukana Venäjän federaation sankarin kultatähti. Vain nauhake eroaa Neuvostoliiton sankarin merkistä. Mutta luulen että meidän, Putinin ja minun, on turha odottaa toisiltamme kunnianosoituksia.

Mannerheim-ristin idea vaikuttaa venäläiseltä. Tavallinen pöljäkekin saattoi kohota ritarikunnan (Vapauden ristin) jäseneksi, jos kunnostautui aivan tavattomasti sotatoimissa. Venäjällä oli samanlainen systeemi.

Muut kunniamerkit saadaan meillä kuten Venäjällä ennen ikään kuin ylennyksinä. Ensin on saatava alempi merkki ja sitten säädyllisen ajan kuluttua ylempi.

Valitettavasti meillä näihin merkkeihin ei liity tiluksia eikä oikeutta vaatia esimerkiksi taksinkuljettajalta kunnioittavaa puhuttelua: ”Kaksitoista viisikymmentä, teidän jalosukuisuutenne.”

Jos oletuksessani on perää, aika moni muukin asia on meillä hyvää kansanomaista venäläistä perinnettä – sauna, sienet, juoppous, naisten potkiminen, koulukiusaaminen…

YLE Teema on onnistunut suurenmoisesti. Uusintoja on kyllä paljon. ”Rikos ja rangaistus” – viimeksi nähty jakso – on järkyttävän hyvä. Ihmettelimme rouvani kanssa, mistä tuollaista henkilöohjausta ja näyttelijäntyötä löytyy.

Löytyi hauska vastaus. Ohjaaja, Dmitri Svetozar, on elokuvaohjaaja Josif Heifitzin poika. Heifitz puolestaan muistetaan muun muassa Tshehov-ohjauksistaan (etenkin ”Nainen ja sylikoira”). Omien silmieni todistuksen mukaan hän oli Mihalkovien ja Tarkovskin ohella todella suuri elokuvaohjaaja sotien jälkeisenä aikana.

Olen sanonut usein, että noin vuonna 1924 itsenäinen Suomi omaksui putoavan kassakaapin liikeradan. Sitä ennen ruotsinkielinen, venäläisvaikutteinen lyriikkamme, musiikki ja osa maalaustaidetta oli ollut maailman ehdotonta huippua – Södergran, Parland. Eino Kalima oli tuonut Tshehovia ja Stanislavskia suoraan pääkallonpaikalta Kansallisteatteriin.

Nyt vilahtelee mielessä, mitä menetimme keskittymällä laillisuustaisteluun. Jouduimme lähettämään muutamia papinpoikia (Aho), ruustinnan kasvattipoikia (Joel Lehtonen) ja muuten eteviä nuoria (Leino) Länsi-Eurooppaan saaman tietoja sivistysasioista.

Venäläisten klassikkojen julkaisemista Suomessa on sanottu kattavaksi tai jopa hyväksi. Olen kyllä eri mieltä. Jopa Dostojevskit ja Tshehovit ovat aika sekulia, eikä laajemmista selvityksistä tai taustoituksista ole paljon tietoa. Juhani Konkka pelasti jotain. Sitten oli Esa Adrian ja pari muuta, ja nyt tietenkin nuori Anhava, joka tosin saa kirjailijan kuin kirjailijan tyylin tuntumaan samalta.

Edellisessä kappaleessa sanottu ei ole vähättelyä vaan päivittelyä. Kun meillä on Kansalliskirjastossa maailman paras kokoelma venäjän kielellä kirjoitettua, nimenomaan 1800 lukua!