Välipäiväuni

Kun nukuin joko lakimääräisiä tai ylimääräisiä välipäiväuniani, näin unta, että minua nukutti aivan pohjattomasti, ja sitten puhelimeni soi pöydällä.

Ei puhelin ollut soinut. Hyvä niin.

Olin keksinyt aamulla sekuntikellon. Minun oli sovittava pitkään jatkunut riita itseni kanssa selvittämällä, onko kaupalta Isän luokse Kaunialaan lyhyempi matka tätä vai tuota kautta.

Osaan jo kantaa sitä pientä ja todella hyvää kameraa mukana povitaskussa. Sekuntikello toimii niin että otetaan valokuva ranteesta eli rannekellosta liikkeelle lähtiessä ja perillä katsotaan, paljonko kello on.

Asialla ei ole pienintäkään käytännön merkitystä, kuten ei useimmilla muillakaan asioilla.

Illalla katsoin ensimmäisen jakson oudon huonosti näyteltyä draamasarjaa ja tulin hyvälle mielelle siitä, ettei jatkoa tarvitse katsoa. Oli päässyt käymään niin, että dramaturginen taitamattomuus vaikutti kahdella tavalla. Kirjoittamisessa ja elokuvassa vaikeimpia eivät ole sanat (kuvat), vaan sanojen välit (kuvien välit). Tarkoitan näitä valkoisia kohteita. Etenkin pisteen (.) kirjoitettuaan saa olla tikkana.

Elokuva on alkeellinen taide ja vaatii siksi suurta taitoa. Olettehan huomanneet, että Kaurismäki puhuttelee luultavasti ulkomaalaisia siksi, että operettimaisten taustojen (kulissien) lisäksi hän skarvaa johdonmukaisesti ”väärin”. Elokuvan viehättävä sarjakuvamaisuus (”Viikonloppu”, ”Viikkosanomat” – ”Rex Morgan”, ”Julie Jonesin sydän”) syntyy juuri skarveista ja korostuu siitä, että näyttelijä voi tulla sisään kuvaan väärältä puolelta jne. Ranskalainen elokuva ja saksalaisista ainakin Fassbinder käyttivät samoja välineitä. Kaurismäki on ekspressionisti, maassamme ensimmäinen Tyko Sallisen ja Vilho Lammen jälkeen (Aimo Kanervaa en panisi samaan listaan).

Elokuvan suuria ekspressionisteja olivat tietenkin Wiene (tohtori Caligari) ja Murnau (Nosferatu).

Illan draaman toinen dramaturginen virhe oli sankari-individualismi, joka oli 1968-1969 eli avausjakson kuvaamana aikana kirkonkirouksessa. Silloin osallistuttiin ja samaistuttiin.

Ilmoittaudun todistajaksi, vaikka olen jäävi, koska olin itse mukana.
Sen takia maassa ei 1965-1975 ilmestynyt kuin pari hyvää romaania. Se poikkeus oli Salaman ”Minä, Olli ja Orvokki”. iso kerronta tuli Joenpellon Lohja-sarjassa, joka lähti vetämään tuon aikakauden jälkeen. Jopa Paavo Rintala keskittyi dokumentteihin.

Sen takia johtavaksi taiteeksi nousi kaikkien suureksi kummaksi teatteri. Tulevaksi ruhtinaaksi oli luvattu Pakkasvirran Jaska, mutta Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka olivat ne nimet ja perässä tuli niin monta muuta.

Olen muistellut eri henkilöiden kanssa Holmbergin Turun kauden 1971-1977 tapauksia, joista mielessäni ylin oli ”Seitsemän veljestä”. Kukaties olimme jonkin joukkosuggestion vallassa, mutta näkemieni videopätkien mukaan emme sittenkään.

Tuossa tapauksessa, josta Kalle on varmasti valmis puhumaan kaksi tuntia milloin vain, oli se erikoislaatuinen piirre, että kollektiivi toteutti kollektiivia kuvaavan mestariteoksen kollektiivisesti.

Valitettavasti en koskaan päässyt mieltymään Turkkaan. Ehkä asiaan vaikutti se havainto, että televisioelokuvan tekijänä hän oli vielä huonompi kuin Holmberg, jonka ”Rauta-aika” ei kehuja kestä, se kun on mastodontin (Mastodon giganteus) mittoihin kasvatettu puolen tunnin fantasia – Haavikko ja epiikka on yhtä arveluttava yhdistelmä kuin tietotekniikkainsinööri ja ruuvimeisseli.

Mikä johtaa myöntämään, että tuo kollektiivisen ja osallistuvan aikakauden huipuksi tarkoitettu ”Ratsumies” oli hieno, mutta oikealta ohi ajoi kilpailevan säveltäjän ”Viimeiset kiusaukset” (molemmat 1975).

Martti Talvelan ja Joonas Kokkosen (pikkuserkkunsa näytelmään perustuva) teosta kuvaillaan edelleen virheellisesti, vaikka se on esitetty jo 300 kertaa. – Sehän on perikuvallinen jatkosotaromaani, yksilön ja organisaatioiden (kirkko, yliopisto, valtio) taistelusta, jossa yksilö yrittää säilyttää itsensä vajauden tunnossa mutta häviää. Eli ei häviä vaan muuttuu kansanliikkeeksi.

”Missä on syyllisyyttä, siellä on sydän kova.” ( ”Sepän kirja” = Wilcox, Kallis hunaja pisara, suom. 1779.)