Sitä kulttuurihistoria on

Turun kulttuurihistorian luentoni alkavat 27.1. ja jatkuvat neljänä seuraavana tiistaina kello 12:sta kello 15:en. Paikka on Pha 1 PharmaCity, It. Pitkäkatu 4 B, 1. krs.

Voi olla että pidän Peter Burken pikku kirjasta ”What is Cultural History” siksi, että hän on juuri sen Cambridgen collegen miehiä (Emmanuel), jossa olen itsekin pyörinyt. Siisti paikka. Katso kuvaa. Istuimme klubin vanhimman jäsenen kanssa ja puhuimme huviksemme ranskaa, koska se oli hänen aineensa. Lionel vähän puhalteli, koska ei taida oikein osata kieltä.

Kulttuurihistorian opiskelijoille on tosin jo pauhattu Burckhardtista ja Huizingasta ja tätä nykyä on saatavissa erinomaisia, sekä pilkallisia että ihastuneita yhteenvetoja ”uudesta historiasta”, jonka ydin oli annalistien joukkokunta.

Mutta kun en ole tämän aineen professori, dosentti vain, en aio kantaa huolta esityksen kattavuudesta.

Olen lukenut ja tutkinutkin niin paljon keskiaikaa, että aion pitää nyt erityisesti esillä Suomen suurta murrosta 1965-1975.

Tämä on pettämätön seniiliyden merkki. Turha kierrellä, ettei itse koetun seulomisessa olisi mukana unohduksesta palauttamisen iloa ja raakaa, väkivaltaista nostalgiaa. Toisaalta nostalgiakaan ei ole enää samanlaista kuin ennen, kirjoitti näyttelijä Simone Signoret muistelmiensa nimeksi.

Kulttuurihistoria oli kauan ylimalkaista taivastelua ja arvailua. Saksan pojat keksivät yhdistää sivistysrientojen kuvailemiseen kovia tosiasioita, jopa numeroita. Tuon Suomessa hyvin tunnetun koulukunnan suuri nimi oi Karl Lamprecht (1856-1915). Historian valtavirta kysyi silloin ja utelee edelleen Ranken sanoin, millaista todella oli. Lamprecht sanoi, että on tutkittava, miten todellisuuteen tultiin – ei mitä, vaan miten.

Samaa asiaa olen yrittänyt ajaa juridiikkaan. Shakkipelistä ja mekaanisista laitteista esikuvansa ottava olemusjuridiikka määrittelee oikeusasemia. Mielestäni muutos, muutoksen suunta ja muutoksen nopeus ovat ne tärkeät asiat. Omistaminen on utuinen käsite. Omistusoikeuden saaminen ja sen menettäminen sekä näihin liittyen – myös juristille – köyhyys ja rikkaus ovat tärkeämpiä kysymyksiä.

Aion uittaa tarinoihin mukaan biotieteitä eli ympäristöä, kasveja, ilmaa, ihmisiä ja heidän vaivojaan ja vastuksiaan. Kulttuurihistorian toinen suuri vaihe Lamprechtin oivallusten jälkeen oli belgialainen Henri Pirenne, joka arveli itse kirjoittavansa lähinnä taloushistoriaa. Kolmas kuuma kausi alkoi Lucien Febvren työstä, jota veivät vauhdilla eteenpäin Marc Bloch ja Férnand Braudel. He toivat tarkasteluun mukaan alueet, etenkin maantieteen, ja näkivät ihmisjoukot joskus syöpäläisinä vuoristojen turkissa.

Tuo mainitsemani kymmenvuotiskausi Suomessa hajoitti puoli miljoonaa ihmistä ja rakensi yhtä monta asuntoa. Ihmiset muuttivat ensin Ruotsiin, sitten kaupunkien lastulevyn ja betonin puistoihin, joiden nimeksi tuli ”lähiö” ja joissa nähtiin sellaisia vierasmaalaisista kirjoista opittuja ongelmia, joita silloin yksikulttuurisessa maassa ei juuri ollut.

Huomattavan hurja muutos oli lopultakin kansanterveyslaki 28.1.1972. Tulivat terveyskeskukset.

Tuon ajan ihmiset ovat valokuvissa omituisen näköisiä – laihoja. He olivat päässeet nälästä ja ruumiillisesta työstä vasta äsken.

Vanhoja elokuvia ja valokuvia nähdessä huomio kiintyy toiseenkin kansanterveyden piirteeseen, hampaisiin. Ennen hankittiin tekohampaat rippikouluikäisenä. Nyt muutkin kuin varakkaat ja valistuneet alkoivat hoitaa niitä.

Ansaitun huomion kiinnittäminen keskiolueeseen, rasvaisten ruokien vähentämiseen, ehkäisyyn vetää katseen kieroon.

Epäkohdat peittävät näkyvistä kylläkohdat. Paljon naurettu hyvinvointiyhteiskunta, jonka loppua todisamme nyt, oli valtava muutos parempaan nimenomaan terveydentilalla ja eliniällä mitaten.