Occamin parranajokone

Soveltakaamme vähimpien oletusten sääntöä. Ideologioilla eli puheilla ei siis ole merkitystä, ellei toisin osoiteta.

Oletan siis että valtiovalta kuuluu Suomessa perinteisesti suurteollisuudelle. En tarkoita Nokiaa. Pienempiä käytännön askareita uskotaan valtioneuvostolle, mutta ei mielellään eduskunnalle.

Suomen tavattoman suotuisa asema sortokaudeksi väitettynä aikana 1899-1917 johtui Venäjän teollisuuden tarpeista. Hirveimmätkin vuodatukset suomalaisten pään menoksi painettiin suomalaiselle paperille. Kun metsäteollisuuden toinenkin merkittävä asiakas Englanti oli erittäin kiinnostunut sahatavaran toimitustemme jatkuvuudesta, olimme turvassa.

Saksa keräsi vasallivaltioita, ja myös Suomi ajateltiin sellaiseksi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa.

Sekä Venäjä että Saksa pitivät metalliteollisuutta Suomelle tarpeettomana ja itselleen vahingollisena. Suurpoliittinen tilanne kuitenkin heilahti, kun Outokummun kuparin määrä ja laatu kävi ilmi pahimmoiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Jääkäriliikkeen ja itsenäisyysmiesten vastavoimana toimi onneksi suurteollisuus eli paperitehtaat. Venäjän markkinoiden sulkeuduttua avaus Englannin suuntaan oli välttämätön. Pankkimiehistä tämän ymmärsi Paasikivi. Likaisen työn sai tehdä isän ja äidin (von Julin) puolelta teollisuuteen tutustunut Mannerheim.

Vapaussodan sankareita ei juuri nähty johtopaikoilla. Armeijaa ja suojeluskuntaa pitivät kohtuullisesti aisoissa Aarne Sihvo ja Lauri Malmberg, jotka eivät olleet jääkäritovereiden luottamusta nauttivia oikeistolaisia. Kumpikaan ei saanut myöskään sotien aikana kehuttavia tehtäviä.

Paavo Talvelan vierailut teollisuudessa on nähty psykopaattisen luonteen todisteina. Yksinkertaisempi selitys on yhteydenpito Mannerheimin ja metsäteollisuuden kesken; Talvela oli selluloosakartellin apulaisjohtaja. Talvela oli sodissa niin tärkeä kenraali, että olisi todella kiinnostavaa nähdä tutkimus hänen kaupallisen kokemuksensa merkityksestä; nyt hänet muistetaan vain taisteluista.

Maailmansotien välisenä aikana poliittisen vakiintumisen suurin nimi oli ehkä Eero Mäkinen, Outokummun toimitusjohtaja, ja hänen rinnallaan Rudolf Walden, metsäteollisuuden ykkösnimi ja Yhtyneiden Paperitehtaiden omistaja. (Kymi ja ne monet muut kuuluivat ruotsinkieliseen, Ehrnroothien ja sotien jälkeen von Fieandtin taitavasti johtamaan Yhdyspankin leiriin.)

Metsäteollisuuden etuja valvoi alaan jo nuorena hyvin perehtynyt Risto Ryti ja juoksupojaksi erittäin sopiva ja halukas asianajajajana ja pankinjohtajana toiminut T.M. Kivimäki. Cajander oli metsätieteilijä ja Hackzell puutavaran vientikauppaan hyvin perehtynyt juristi. Carl Enckell oli teollisuus- ja vakuutusmiehenä Venäjänkaupan tuntija.

Teollisuus yritti erehtyä 1930-1931 mutta ehti vetää rahoituksensa oikeistoliikkeiltä. Tämä saattoi johtua Neuvostoliiton harjoittamasta puutavaran polkumyynnistä, joka uhkasi osoittautua teollisuudelle todella vaaralliseksi, vaikka ostajia yritettiin hillitä tosiperäisillä kauhukuvauksilla ulkotöistä Neuvostoliitossa.

Tannerin henkilökohtaista panosta on vaikea arvioida, mutta Neuvostoliiton vihat hän sai niskaansa tuhottuaan 1920-luvulla taistelevan kommunismin mahdollisuudet Suomessa. Tanner järjesteli hyvässä yhteisymmärryksessä teollisuuden kanssa välttämättömän työvoiman vapauttamisen vankileireiltä, joiden olemassaolo oli muutenkin alkanut häiritä kaupankäyntiä länteen. Tannerin johtaman Elannon pankki oli KOP, joka ei pannut pahakseen edes vuoden 1918 tapahtumista.

Tannerin rinnalla on mainittava osuustoimintamiehet kauppoineen ja pankkeineen. Niukan pääoman oloissa viime kädessä talonpoikien metsäkaupparahoilla vauhtiin päässyt SOK isännöi niin mahtavia liikkeitä kuin Valio ja Hankkija.

Johtopäätös: tosiasiallista valtaa maassa käytti suomalainen metsäkartelli (Finncell, Finnpap), joka oli onnistua sopimaan myyntihinnat myös Ruotsin teollisuuden kanssa. Teollisuuden järkähtämättöminä kumppaneina toimi kaksi osuustoiminnan keskusliikettä. Teollisuuden kilpailukyvyn takasi Tanner huolehtimalla siitä, että työpalkat pysyivät kilpailijamaihin verrattuna hyvin alhaisina ja kotimainen kulutus vaatimattomana.

On vaikea kuvitella, ettei Stalin olisi osannut pitää Suomea kurissa uhkailemalla. Talvisota tuntui kuitenkin tarpeelliselta hankkeelta, koska Neuvostoliitto tarvitsi ja sai Laatokan paperitehtaat ja Uuraan vientisataman sekä Suvilahden (Suolahti) kehittyneen sahateollisuusinfran. Hitlerin kohteliaasta pyynnöstä huolimatta Outokumpu lienee ainakin käynyt Stalinin mielessä. Petsamon nikkeli sai suuren merkityksensä vasta Saksan hyökättyä ja katkottua yhteyksiä sisä-Venäjällä.

Suomelle 1944 määrätyt sotakorvaukset olivat per capita suuremmat kuin Saksan korvaukset 1918 (Markku Kuisma). En osaa sanoa, oliko hanke suunniteltu tällaiseksi, mutta Suomesta tuli kuitenkin proto-DDR 1944-1952. Sotakorvauksista on syytä muistaa, että tehtaat ja työläiset saivat hintansa ja palkkansa, mutta laskun maksoivat veronmaksajat. Erikoislaatuinen ”valtiososialismimme” ainakin edistyi (Neste, Veitsiluoto, Valmet, Rikkihappo / Kemira jne).

Kekkosen sanotaan komennelleen vuorineuvoksia. Jos se olikin päin vastoin? Kekkosen valta lujittui, kun vuorineuvokset pankkeja uhmaten alkoivat kannattaa häntä poliittisesti ja rahoittaa maalaisliittoa demareiden lisäksi. Kokoomus tuskin kiinnosti teollisuutta.

Eivätkö asiat lähteneetkin menemään outoon suuntaan, kun presidentiksi tuli pankkimies, jolla ei ollut tiettävästi vekseleissään suurteollisuuden hyväksymistä?