Kahdenlaista huonoa

Tuntuu olevan sopiva hetki selvittää, miksi pidän huonosta taiteesta enemmän kuin hyvästä.

Samalla pääsen kuudennen kerran toistamaan, että Kalle Päätalon kohdalla arvostelu ja kirjallisuuden kuohukerma ja arvojohtajat, joiden joukkoon näen silloin tällöin itsekin joutuneeni, ovat erehtyneet pahanpäiväisesti.

Sellaista heikkotasoista ajanvietekirjallisuutta, jota en saa luetuksi, on kaupoissa hyllyt notkoillaan ja kirjastoissakin edustavasti.

Luin kaksi Ilkka Remeksen kirjaa, jotka tuntuvat samanlaiselta kioskikirjallisuudelta kuin monet amerikkalaiset bestsellerit tai esimerkiksi Laila Hietamies.

Minulle tulee sellainen tunne kuin olisin irrottanut vanhanaikaisen herätyskellon (Junghans) takakannen ja katselisin koneistoa. Kaikki on paikallaan ja liipotin ja fiinikarva tekevät tehtäväänsä. Muuta ei sitten tapahdukaan paitsi että aikanaan vieteristä loppuu veto.

Jännityksen erottaa liikatunteellisesta viihteestä lähinnä se, että tällainen Remeksen kirja on pantu soimaan kerran tunnissa (25 sivun välein). Murha, huorinteko tai huimaksi aiottu takaa-ajo seuraa toistaan.

Mekaanisuudessa ei ole sinänsä vikaa, mutta kaikki tämä on tuttua ainakin sadan vuoden ajalta ja tehty niin usein niin paljon paremmin. Kukaties on nyt lisätty kuoriin kiiltoa, mutta ei se peitä koneisto raksutusta.

Novelli tai romaani josta pidän ja jota arvostan – jokin Sillanpää tai Haanpää – on kuin vuorokausi tai vuosi Kyrösjärven tai Lamujärven tai (minulla) Haukiveden kaltaalla. Kaikki toimii salaperäisesti yhteen ja ihminen – lukija – löytää itsensä unohtamalla itsensä.

Hento kirjailija kirjoittaa mallin mukaan ja pitäen silmällä sitä, mitä luulee lukijan odottavan. Lähes kaikki sotakirjat ovat ”Tuntemattoman sotilaan” ja poikien seikkailukirjojen taitamattomia yhdistelmiä. Lähes kaikista romansseista erottuvat usean suodattimen läpi Brontën sisarukset ja Jane Austen.

Tätä nykyä jupistaan kirjojan liiallisesta laveudesta. ”Kolme muskettisoturia” on kieltämättä sinänsä pitkä, ja sillähän on kaksi vielä pidempää jatko-osaa. Päätalon kirjoja on moitittu juuri siitä, mikä minua innostaa niissä, aitouteen perustuva yksityiskohtaisuus. Luin jostain että ”Tammerkosken sillalla”, yksi Iijoki-sarjan parhaita niteitä, olisi muka haukotuttava, kun se on oikeastaan pientalon rakentamisopas tai ainakin tarkka työnkuvaus.

Voipi olla, mutta minusta pientalon rakentaminen sotien jälkeen on aivan mahdottoman mielenkiintoinen aihe – yhtä kiinnostava kuin uitto. Lisäksi Päätalo on selvästi korostellut ja vaimentanut henkilöhahmoja, sellaisia kuin kovapuheinen mutta hyväsydäminen pontikankeittäjä ja trokari Alli tai unohtumattoman omahyväinen ja tyly Kuusisen Ukki.

Hän ei kirjoita Iijoki-sarjassa enää mallin mukaan, koska hän on saanut päähänsä kertoa ainoastaan asioista, jotka hän tietää tosiksi tai ainakin mahdollisiksi.

Hän on myös selvinnyt melkein mahdottomasta tehtävästä. Hän kuvaa itsensä suhteellisen yksinkertaisena tai ainakin käsitteelliseen ajatteluun tottumattomana ja helposti narrattavana.

Lukija on valmis hyväksymään kuvan näköiseksi – mutta Gödelin toisen laskettavuutta koskevan lauseen mukaan metakielen on oltava kuvattavaa kieltä rikkaampi. Kirjoittajan on oltava fiksumpi kuin kirjan sankari on. Kun heidän nyt uskotellaan olevan sama henkilö, yhtälö on mahdoton.

Kysymyksessä on Doppelgänger, kaksoisolento. Siitä ovat kirjoittaneet Shelley, Goethe, Poe, Dostojevski… Se on suorastaan kauhuromantiikan teema. Jos ihminen näkee oman itsensä, sellainen ennustaa pahaa.

Sellainen että uskaltaa taiteilijana ryömiä omiin nahkoihinsa, nähdä omilla silmillään ja puhua omalla suullaan silläkin uhalla, että kohtaisi itsensä, on perinteinen uskonnollinen teema – Jeesus ja Jumalan poika.

Päätalon sarjassa vilahtaa pari kertaa lapsen haave tulla sellaiseksi kuin Jeesus, mutta äiti sanoo, että se on mahdotonta. Täytyisi olla synnitön.

Lestadiolaisuus sisälsi syntien saarnaaminen anteeksi annetuiksi, pyhityksen.

Arkiseksi ja asialliseksi soimatun romaanin pohjalla on kysymyksistä syvimmät. Siksi kertomus sisältää joukon epätodennäköisiä, melkein uskomattomia käänteitä.

Sen kirjallinen muoto on legenda.