Oma tupa

Suuren uutisen päivänä ei ole aihetta puhua siitä, mistä muutkin puhuvat, ja tuskin minulla on muuta sanottavaakaan Obamasta kuin että en keksi aikalaisista yhtä hyvää puhujaa; ajatukseni on tietysti rasistinen, mutta musikaalisuus eli kadenssit ja iskutus tuovat mieleen niin sanotun rytmimusiikin mestarit.

Puheäänen mestari Studs Terkel, jonka olen usein maininnut tässä blogissa kaikkien aikojen radioäänenä ja kaiken musiikin ja kaikkien muusikkojen empimättömänä ystävänä, on nyt sitten viimein kuollut, erittäin korkeassa iässä.

Tänään on siis puhe muusta, taloista. Kuvassa on ihana koti. Olen ajatellut kysyä hintaa. Olohuoneen ikkunasta voisi seurata Hangontien rekkaralleja, ja Turun junat huristavat vierestä. Tarjolla voisi olla myös surutonta seuraa.

Toden perään sanoen rohkenen epäillä nykyisiä pientaloja. En yleensä pidä niistä. Rehellinen väärennös on ehkä paras – kotimaisen tai ulkomaisen perinnerakennuksen jäljitelmä. Tuossa on lähettyvillä yksikin, joka on olevinaan pohjalainen tuparati. Maisemaan se sopii. Asumisesta en niin tiedä.

Suomalaisen rakennustaiteen huippu on mielestäni rintamamiestalo, se kaikkien tuntema, jonka tyyppipiirustuksia kehiteltiin välirauhan aikana ja joita ruvettiin rakentamaan takaisin vallatulle alueelle eli Karjalaan 1941.

Monet arkkitehtipolvet pitivät sitä pula-ajan ilmiönä, eikä aikaakaan, kun maisemaan kohosi toinen toistaan ihmeellisempiä bungaloweja ja tasakattoisia rakenteita, jotka olivat muuten hyviä mutta eivät pitäneet vettä. Lumikuormatkin aiheuttivat ongelmia.

Rintamamiestalon suuri ongelma saattoi olla suuritöisyys, mutta toisaalta yläkerta (puolikerros) oli tapana jättää rakentamatta, samoin kuin kellari. Nerokkaan keskusmuuriratkaisun ansiosta taloon voi muuttaa tekemään varsinaisia sisätöitä.

Otaksuisin, että tuo talotyyppi täyttäisi kaikki nykyiset ympäristö- ja terveellisyysvaatimukset, vaikka fyllinä käyttäisi kutterinpurun (tai päistäreen) sijasta Karhuntaljaa. Tyyppitalon nerokkuus oli tietenkin joustavuus – hirsistä, runkorakenteisena laudoista, tiilistä, rapattuna tai maalattuna, aina toimi.

Talotyyppi levisi ennen kaikkea saksalaisten polttaman Lapin jälleenrakennuksen yhteydessä. Takan oli nimekkäitä arkkitehtejä, jotka olivat tämän ainoan kerran suunnilleen samaa mieltä – Alvar Aalto, Yrjö Lindegren, Otto-Iivari Meurman. Safa r.y.:n kokouksista on pöytäkirjat tallella, mutta itse asiasta on sangen vähän tutkimusta.

”Rintamamiestalot – rakentajien muistikuvia” on hyödyllinen vihkonen. Muuan Risto Sammalkorpi kuuluu paneutuneen asiaan 60-luvulla.

Siinä suunnilleen kaikki. En ole löytänyt edes lähdettä pääkaupunkiseudun maanhankintatoimista, vaikka luullakseni koko Pakila ja puoli Vantaata on evakkojen rakentamaa. Anekdoottipohjalta tiedän, että Espoossa on enemmänkin rintamamiestontteja ja Helsingin kaupungissa (silloisten rajojen sisällä) Lauttasaaressa ainakin kaksi. Se oli sotien jälkeen syrjäistä seutua hankalien kulkuyhteyksien päässä, läppäsillan takana.

Muuten luulen, että sanonta ”toimii kuin junan vessa” on ironinen. Muistini tuo mieleen lähinnä sen suoran putken kiskoille ja vesipolkimen, joka ei milloinkaan toiminut.