Murroskohdista

(Keskiviikko – torstai: Lappeenranta)

Mielenkiintoa herättänyt ja ajankohtaiseksi tullut Hannu Salamaa ja jumalanpilkkaa koskenut mainintani oli aiottu johdannoksi. Itse tapahtumasarjasta on hyllyssäni kirjoja ja myös vähemmän tunnettu nide, Otavan painattama kokoelma lehtikirjoittelusta.

Tunnustamista rikosasiassa sivunneet kommentit ja kirjoitukset vaativat yhdenlisäyksen. Tuomioistuin ei saa uskoa sokeasti tunnustukseen, koska sellaisen saa aikaa esimerkiksi kiduttamalla. Jo menneiden noitaoikeudenkäyntien aikana tunnustuksen kiskominen epäillystä oli noitamestareiden ja tuomareiden kunnia-asia.

Myös Suomessa tapahtui 1960-luvulla ”episteeminen ruptuura” (Foucault) eli tieto-opillinen siirros, murtuma.

Kun Salama lopulta armahdettiin, meneillään oli Tshekkoslovakian kevään ja syksyn vuosi ja Pariisin opiskelijamellakat. Seuraava vuosi oli Yhdysvalloissa ”pitkä kuuma kesä”. Sitten nousivat voimiinsa punaiset armeijat. Kiinassa oli kulttuurivallankumous etenkin 1966-1969.

Suomessa oli vanhan valtaus marraskuussa 1968. Tuota tapahtumaa – ylioppilaskunta ”valtasi” oman talonsa – on muisteltu paljon ja naureskeltukin.

En naureskelisi, vaikken mukana ollutkaan.

Presidentti Kekkonen oli osoittanut monin tavoin haaleaa mieltä tuomioistuinlaitokselle, eikä välttämättömiäkään parannuksia saatu aikaan, koska rahaa ei herunut.

Pommi putosi presidentti Kekkosen syntymäpäivähaastatteluna 1970. Kekkonen kertoi käsityksiään tuomioistuimista ja tuomioista, eikä se käsitys ollut myönteinen.

En saa tuosta tekstistä enkä ajan muista asiakirjoista – esimerkiksi tuomioistuinlaitostyöryhmän mietinnöstä – samaa makua ja hajua kuin sain niiden ilmestyessä.

Kekkonen sai asiantuntevaa apua. Kansliapäällikkönä toimi Antero Jyränki, jolle järjestyi myöhemmin vaikeuksia Zavidovo-vuodon yhteydessä. Tuomioistuinten kritiikin yhteydessä mainitaan joskus taustavaikuttajina Aulis Aarnio ja Olavi Heinonen, jotka molemmat ovat tätä nykyä hyvin arvostettuja eläkeläisiä. Heinosesta tuli, korkeimman oikeuden kovasti vastustaessa, 32-vuotiaana apulaisprofessorina kaikkien aikojen nuorin korkeimman oikeuden jäsen ja myöhemmin korkeimman oikeuden enemmistön sitä puoltaessa tuomioistuimen presidentti. Aarnio puolestaan on yksi harvoista kansainvälisesti merkittävistä juristeista maassamme. Molempia on pidetty maltillisina sosialidemokraatteina ja toisin kuin monet harrrastelijakommunistit kummatkin ovat tuota juurta myös syntyperänsä ja taustansa takia.

Tuomioistuinlaitoksen hämmentäminen oli osa sitä kaikkien arvojen uudelleen arviointia, joka oli käynnissä 1970-luvulla. Tulkintoja saa esittää, mutta en oikein tiedä Kekkosen omasta radikaaliudesta. Ainakin hän arvioi, että käsillä olevista radikaaleista oli hänelle hyötyä ja hän osoitti vahvasti suosiotaan uudenlaisille menneisyyden tulkinnoille, kuten Lapualaisoopperalle ja Hannu Salamalle ja tietenkin Väinö Linnalle.

Tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelta näkee yhtä huonosti kuin sen sisäpuolelta, miten valtavan suuri muutos on ollut.

Suomalaisten tuomioistuinten väitetty riippumattomuus oli yhtä tyhjän kanssa. Korkeinta oikeutta edeltänyt senaatti oli keisarin asettama elin. Vuonna 1918 perustettu korkein oikeus siirrettiin varmuuden vuoksi syrjään kapinan jälkiselvittelyistä. Se ei esittänyt mainittavaa roolia1930-luvun alun oikeistoliikehdinnän aikana eikä sotien jälkeen.

Piti olla vihainen mies, sellainen kuin Kekkonen, että suuttui niin kilttiin ja taipuisaan tuomioistuinlaitokseen.

On väitetty, että Suomessa hyvän ja huonon, kulttuurin ja vastakulttuurin, välinen jännite olisi ollut poikkeuksellisen suuri.

Tämä on mielenkiintoinen ajatuskuvio. Haluan kehitellä sitä kykyjeni mukaan. Takapajuisuudesta vaurauteen metsäteollisuudellaan ponkaissut Suomi oli yksi Euroopan takapajuisimpia valtioita vähän joka suhteessa. Viimeksi luin Suomen kustannustoiminnan historiasta, että vuolaasti kiitelty lukutaitokin taisi olla todellisuudessa aika passiivista, kunnes kansakoulu alkoi toden teolla vaikuttaa.

Kuka ties Suomi oli yksi Euroopan epädemokraattisuuden linnakkeista.
Jos näin on, se linnake alkoi kaatua Hannu Salaman ja Urho Kekkosen sekä monien muiden toimesta 1960-luvulla. Näköämme häiritsee toistaiseksi Neuvostoliitto ja DDR:n ihannointi – mutta sen voi tietysti hahmottaa osana syvältä ytimistä kumpuavaa demokratian ja tasa-arvon puutetta.

Kuten huomaatte, lukijat, tämä on kysymys, ja sellaisenakin keskeneräinen. Blogi on sopiva paikka kysymyksille.