Kilpatehtävä – proosa

Tunnista kirjoittaja, suomalainen prosaisti. Taso: erittäin vaikea. Oikeat vastaukset huomenna yhdessä lyriikkatehtävän kanssa.

1.
Oli suuri vaiva ennen kuin vakuutuskirjat ja kuitit saatiin kiskotuksi pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia selvisi. Se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä voi olla mitään humpuukipapereita. Täytyy käskeä konstaapeli tänne katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää — viimeisillään, toinen niin kuin toinenkin.

2.
Kun oikein järjellä olen ajatellut sitä lapsuuteni kultamaata, niin mitähän se muutakaan oli kuin risaisia ja paikattuja ryysyjä; nokkossoppaa keitettiin ja oltiin kohnaamassa ruokaa ja polttopuuta jotka kanniskeltiin järveltä, piiloteltiin rantapusikkoihin ja tuotiin salaa veneen pohjalla tai uitettiin vieressä ennen kuin tukkiyhtiöitten keruumiehet kerkis.

3.
Nilistän repun hartioiltani kortteeritalomme porrasedessä ja avaan keittiöön päästävän oven reppua toisessa kädessäni kiikuttaen.

4.
Samoihin aikoihin kun Harmaan vanha isäntä ja emäntä kuolivat, kohtasi taloa toinenkin onnettomuus ja suru. Vainajien nuoremmassa pojassa, Laurissa, alkoi ilmetä mielenvikaisuuden oireita, ja ennen pitkää selvisi, että hän oli auttamattomasti hullu.

5.
Siinä istuivat he kolmikantaan ja juttua pistivät, kun Eveliina tuli ja ilmoitti, että päivällispalakin se oli puraistava.
Siirtyivät siitä tupaan. Ruoka oli jo kannettu pöytään. Siinä oli leipää suuret kiukaat, suolakalaa, pari haarikkaa piimää sekä sianliharokkaa suurissa kivivadeissa, joista kaksi, kolme söi aina samasta.

6.
Menin taas tuvasta ulos ja mummon pihatuvan kamariin. Mummo nukkui ja istuin tuolille sängyn viereen odottamaan. Tiesin ettei se nukkuisi pitkään. Kohta se jo avasikin silmänsä ja katseli minua puhumattomana, miettien.
Se rupesi kertomaan unesta, jonka oli nähnyt, mutta koska uni oli liian johdonmukainen, tiesin mummon kertovan sitä vain voidakseen samalla miettiä, kuka minä olin.

7.
- Saatana, jos mulla olis oma vasarani, niin minä näyttäsin. Mutta kuma ton perkeleen matonuijan käteeni otin, kuma lähdin. Kunnemma sitä paremmin kattonu. Se o talon vasara, ja samanlainen mulkku kun se äijä ittekkin.

8.
Joku sotilas on kuollut. Ihmiset kääntyvät kadulla katsomaan valkeaa arkkua mustissa vaunuissa. Kunniavartio marssii ankaraa tahtiaan, pojat jäykkinä, ruskein kasvoin kankeissa paraatipuvuissaan. he ovat saaneet päivän loma yksitoikkoisesta leirielämästä ja hengittävät ahneesti kaupungin kuumaa asfalttituoksua. Pienet rummut pärisevät, torvet soittavat matalin, murheellisin metalliäänin. Valkean arkun jäljessä kulkee hämillinen vanha nainen, mustassa puvussaan, päässä lainattu silkkihuivi.

9.
Kun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin kuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus, takana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden toisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu vaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä.

10.
Mutta sitten hän upposi johonkin, kun hänellä oli vaimo ja lapsia, niin, että hän joi iltaisin kahvia rauhassa ikkunan vieressä.
Ja jonakin päivänä hänen poikansa huomaa jalkansa kiven vieressä auringon paisteessa ja muutakin.