Kirjallisia miehiä

Blogiin liittyy monenlaisia vaaroja, joista todellisuudentajun hämärtyminen on yksi. Siitä puhuvat nyt poliisitkin – pahasti käy, jos elelee liiaksi virtuaalitodellisuudessa.

Toisaalta kirjallisuus on juuri virtuaalitodellisuutta. Samoin on elokuva.

Auktoriteetit suhtautuvat perinteisesti kauhistuneesti mielikuvituksen käyttämiseen.

Nyt kävi niin, että rouvani lahjottua minut aitoitalialaiselle tagliatellelle-spagetilla, joka epäilemättä on ollut Pekingin olympiastadionin arkkitehtien salainen esikuva, olimme sitten kaupungilla ihan illalla.

Kannatti käydä. Muiden kiinnostavien asioiden ohella tökkäännyin Jalle eli Jarl Hellemaniin, joka on syntynyt 1920, mutta vakuutti olevansa siitä huolimatta hengissä. Tammen johtajana Jalle oli myös kilpailijoiden mielestä aivan pistämätön suuren tekstin tuntija. Siitä todistaa hänen aloittamansa ja hyvin kauan toimittamansa Tammen Keltainen kirjasto.

Vihjeenä teille Hellemanin suhteellisen vähälle huomiolle jääneet muistelma- ja esseeteokset, ”Kirjalliset liikemiehet - kustantajakuvia”, ”Kustantajan näkökulma - kirjoituksia kirjallisuuden reunalta” ja ”Lukemisen alkeet ja muita kertomuksia kustantajan elämästä”.

Sieltä löytyy temppuilematta ja mekastamatta kirjoitettua tekstiä, jollaista ei maassamme esiinny millään muotoa vaivoiksi asti. Tekisi mieli käyttää luonnehdintaa ”sivistynyt”. Erikoisen miellyttävä on tekstistä välittyvä syvä tieto kustantajan ja siis monien muiden taidelaitosten toimijoiden oikeasta profiilista. Suuria kustantajia ovat henkilöt, joilla on kyky kadota kuvasta tai muuttua seinäpaperin väriseksi.

Ehkä parempi vertaus olisi henkilö, jolla on kyky löytää jotain arvokasta ja kehystää se edustavasti niin että muutkin huomaavat, miten hieno homma tämä oikein on.

Samassa yhteydessä tapasin Donnerin, joka hänkin vakuutti, ettei ole kuollut. Kysyin, tulisiko hän vanhan kansan muistihirviönä radio-ohjelmaani ennen joulua, niin puhuttaisiin kaikenlaista roskaa.

Hän sanoi tulevansa mielihyvin.

Jos heittäydyn oikein hempeäksi, saatan jopa sanoa, että hänen kotikirjastonsa – viisi metri korkeat huoneet ja kirjastotyyppiset tikkaat kaikkia seiniä kiertäville kirjahyllyille, antoi käsityksen ns. intellektuellin toimista – kun niitä aika monella kielellä julkaistuja niteitä pääsi selaamaan päämiehen riidellessä puhelimessa eri henkilöiden kanssa, teki vaikuttavan havainnon – kirjat tai siis ainakin merkittävä osa niistä oli luettu. Popperista ja Thomas Kuhnista en ollut koskaan kuullutkaan (vuosi oli varmaan 1967). Kipaisin kirjakauppaan tekemään tilauksen. Donnerille tuotiin kirjoja Akateemisesta laatikollinen kerrallaan.

Näyttää siltä, että olemme molemmat unohtaneet, että ajoin hänen asioitaan ja suomentelin hänen kirjojaan 60-luvulla ja 70-luvun alussa.

Paljon hauskempi on muistella esimerkiksi sitä kertaa, kun olimme Ruotsin filmi-instituutin saunassa, johon pelmahti balettikoulullinen tyttöjä.

Se oli sitä aikaa. Nyt kun rupean muistelemaan, olinkin siihen aikaan utelias tietämään, miltä balettikoululaiset näyttäisivät vielä vähemmissä vaatteissa tai ihan ilman.

Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Sieviä kuin mitkä.

Tähdentääkseni ja täsmentääkseni käsitystä vuosien ja vuosikymmenien tuhotyöstä liitän tähän juttuun kuvan, jossa on radio-ohjelman perusjoukkomme, pöydän päässä henkilö, joka on silmin nähden ollut spagettiaikaan kotona.