Räkäjarrut II

Luultavasti partamuodin muutti ja Gilletten jättiläisomaisuuden toi ensimmäinen maailmansota ja Yhdysvaltain armeijan tilaus – jokainen rekryytti sai asepuvun mukana Gilletten partakoneen ja paketin teriä. Menekki oli kymmeniä miljoonia pakkauksia, eikä hinnasta varmaan tingitty. Niinpä mielikuvissamme doughboy eli amerikkalainen I maailmansodan sotilas on sileäksi ajeltu, toisin kuin useimmat esimiehensä.

Hiusten ajelu oli ollut tapana vuosisatoja. Sekä kasarmialueen ympärillä että taistelukentällä sotilaskurin kohteet oli mahdollisimman helppo tunnistaa hiuksettomina ja parrattomina. Jo turkin janitsaarien sanottiin ajelleen päänsä kaljuksi osoittaakseen, ettei heillä ole – vastoin ajan tapaa – mahdollisuutta vaihtaa puolta kesken taistelun; lisäksi he käyttivät kaljussa päässään pitkäksi jätettyä hiustöyhtöä, jottei vihollisen tarvitsisi puhkoa korvia ripustaessaan kohtalon kovettua päitä sopivaan paikkaan, kuten ratsun kaulaan.

Ensimmäinen maailmansota toi markkinoille Kimberly-Clarkin kehittämän välttämättömyyshyödykkeen ”sellupuuvillan” joka oli selluloosatuote. Sitä valmistettiin sotilaille kaasunaamarin sisällä pidettäväksi ja ensisiteisiin. Suomessa puhuttiin selstoffista. Sana on saksaa ja merkitsee oikeastaan selluloosaa.

Kun puhutaan teko- ja korvikeaineista, talouspaperi unohtuu. Paperissa kai ei ole sinänsä mitään erikoisen keinotekoista, mutta markkinoiden kutsu kävi puuvillapulan takia. Osa nyt elävistä muistaa vielä paperinarun, jolla korvattiin tuontituote, ja paperista valmistetun ”kankaan”.
Puuvillakankaan korviketuotteesta kehittyi kumminkin 1920-luvulla USA:ssa todellinen räkäjarru, paperinenäliina.

Maailmanmarkkinat jakautuivat pian amerikkalaisen Kleenexin (Kimberley-Clark) ja saksalaisen Tempon kesken. Suomessa G.A. Serlachiuksen toiminimestä johdettu ”serla” on muuttumaisillaan pehmopaperin geneeriseksi nimitykseksi. Sotien jälkeen Serlachiuksen paperinenäliinat eivät olleet häävejä, mutta tekniikka kehittyi, ja nyt viemärissä hajoava vessapaperi ja muut pehmopaperit, joita siis ei saa tunkea vessaan, ovat niin tavallisia, että niitä tuskin huomaa ihmetellä, nokko ihastella.

Amerikkalaisilla mainosmiehillä on jännittävä ajatus käyttää kielenvastaisia nimiä – sellaisia kuin Exxon. Merkillisesti K-kirjaimella alkavia tavaramerkkejä oli alkanut esiintyä, kun Kodak tuli markkinoille. Sana ei tiettävsti tarkoita yhtään mitään. Perässä tulivat Kleenex ja Kotex ennen toista maailmansotaa Tampax.

Patentoituja tuotteita kaikki.

Ehkä tämä on riittävä esimerkki teollisten, taloudellisten ja ympäristöongelmien mutkikkuudesta. En oikein usko, että kukaan meistä, jotka ovat edes nähneet räkäisiä nenäliinoja keitettävän muurinpadassa lipeäkiviliuoksessa, kaipailisi vakavissaan kankaasta valmistettuja liinoja takaisin varsinaiseen käyttöön.

Itse olen kumminkin sillä kannalla, että valkea liina saa mielellään asua Otto Mannisen runoudessa. Tumman puvun rintataskustakin se tahtoo nykyisin unohtua.

Joissakin taitavien ihmisten kirjoittamissa jännäreissä esiintyy hihaan työnnetty liina. Jos siinä on kohtuullisesti pituutta ja päässä paino, taitava henkilö kuristaa sellaisella ihmisen yhdellä reippaalla liikkeellä. Alan uranuurtaja oli merkillinen intialainen kuristajalahko thuggee.
Solmioista puhuttaessa tulee joskus mieleen, että sulttaaneilla sanotaan olleen tapana lähettää epäonnistuneille tai epäsuosioon joutuneille henkilöille silkkihuivin. Voi vain ihailla, miten viestin sisältö ja väline olivat yhtä!

Ja siitä tulee mieleen, että kun japanilaiset ovat jo kehittäneet paperittoman vessan (pesu ja kuivaus), digitaalista nenänkuivaajaa ei ole toistaiseksi näkynyt markkinoilla.
Nämä vähemmän mieltä ylentävät ajatukset jäivät pyörimään mieleen, kun viime perjantain radio-ohjelmassa keskustelukumppaneiden kanssa sivusimme aika lyhyesti sitä kysymystä, miksi eräät oikeastaan ongelmattomat asiat muuttuvat joissakin yhteiskuntamuodoissa vallankäytön välineiksi ja suurenkin häpeän aiheiksi.

On kuulemma korkeakulttuureja, joissa niistäminen on sopimatonta, mutta rään kirnuaminen nenässä ei. Radiossa emme malttaneet olla mainitsematta, että Erasmus Rotterdamilainen tuli kuuluisaksi myös käytösoppaastaan (De civilitate…, - suomeksi Cullainen kirja), jossa hän monen muun visun neuvon ohella arveli, että vatsan puhallus olisi peitettävä ruokapöydässä esimerkiksi kovasti yskäisemällä. Erasmuksella olikin perukirjan mukaan kymmeniä nenäliinoja. Erikoinen kaveri.
Arvaan että pelkällä partahöylällä kurissa pidettävät viikset liittyvät todella parranajokoneeseen (safety-razor). Todella isot herrat (Mannerheim; Al Capone) kävivät joka aamu parturissa.
Talvisodan aikana ”sotaparta” tuli muotiin ja sallittiin, koska vaihtoehtoja eli lämmintä vettä ei ollut. Toisaalta sotaparta on sitten pysynytkin miehuuskokeiden tunnuksena. Tällä hetkellä kai puhutaan turnausparrasta suurten kilpailujen aikana. Entiseen verrattuna poskien ja huulen pitäminen puhtaana on käsittämättömän helppoa.

Esitän arvauksen pikkuviiksistä.

Voivat olla sama asia kuin brittienglannin ”stiff upper lip” (tyyppiä Jeeves). Ylähuulen jäykistely oli tarpeen, kun viiksistä oli luovuttu (tyyppiä Jeeves). Viiksiä alettiin pitää maailmansodan jälkeen nuorelle herrasmiehelle aivan sopimattomina (tyyppiä Jeeves).
Ohuilla ja olemattomilla viiksillä pyrittiin luomaan jämäkän asiallinen virne ja vaikutelma, että rahaa on turha pyytää, vallankaan velaksi.

Samat kynänviivaviikset koristivat ennen erilaisten huijareiden ja naistennaurattajien ylähuulta. Sama syy: semmoiset viiksikarvat eivät sopineet miehelle, joka välitti vähästä. Vielä viiksettömänä aikana santsarit opettivat aliupseerikoulussa, että naaman kuuluu olla ”kuin petolinnun perse”.

Sen opin mukaan tässä on yritetty elää, vaikka muu isänmaallisuus on hiukan karissut.

= = =

(Kokeillaan paneeko Google Chrome tähän omiaan sekaan...)