Räkäjarrut I

Viiksistä en ole päässyt selvyyteen. Suomen armeijassa ne oli kielletty; kielto ei tainnut koskea Mannerheimia. Tsaarin aikana ne olivat olleet aliupseereille pakolliset ja poliiseille suotavat.
Hitler näkyy nuoruuden kuvissaan tavallisilla viiksillä varustettuna. Hitler-viiksien salaisuus on kaasunaamari. Hitlerhän jopa sai taistelukaasua ensimmäisessä maailmansodassa, ei kuitenkaan tarpeeksi.
Suomen presidenteistä Kallion näävelit jäivät alansa viimeisiksi, mutta muistammehan, että Ryti käytti viiksentapaisia ja Paasikivi pitkään samanlaisia kuin Clark Gable.
Siitä olisi hyvä saada selvä, mikä merkitys sillä viirulla ylähuulessa mahtoi olla.
Joku oppinut lukija voisi kertoa, löytyykö kirkkoisien kirjoituksista tai Raamatusta selitys siihen, miksi juutalaisuus ja suurin osa idän kirkkoa on pitänyt partaa pakollisena, kun taas ainakin viimeksi kuluneet 500 vuotta tai kenties tuhat vuotta sekä protestanttinen että katolinen papisto ja paavi tietysti ovat esiintyneet parrattomina.
Ja miksi Jeesus esitetään aina Kolmen muskettisoturin d’Artagnanin näköisenä?
Tunnen ortodoksijuutalaisten tulkinnan, joka liittyy partaan ja ohimokiharoihin ja olen kuullut, että Kiinassa pujoparran kasvattaminen oli muun ohella yleisölle osoitettu ilmoitus sukupuolisten himojen lakkaamisesta tai ainakin siirtymisestä toisarvoisiksi.
Miksi hiusten leikkaaminen on häpäisemistä? Ennen sotia vangit ja alokkaat kerittiin aika kovaotteisesti mulipäiksi. Se selitys, että näin päästiin syöpäläisistä, ei tunnu oikein vakuuttavalta, koska jopa ”veripää mokkeri” –termi sisältää viittauksen pennalismin orgioihin. Hiukset ajettiin kasarmilla varusmieskouluttajien toimesta ja ainakin joskus menetelmin, jossa ei vältytty avohaavoilta.
Sotien jälkeen sama tehtiin etenkin Ranskassa naisille, jotka olivat seurustelleet nyt yllättäen huonoon huutoon joutuneiden saksalaisten kanssa. Noidilta tai noituudesta epäillyiltä ei tiettävästi ajeltu aina hiuksia, mutta kyllä tämä vivahtaa noitien ja prostituoitujen käsittelyyn.
Miksi kainalokarvoihin suhtaudutaan niin eri tavoin Euroopassa ja Amerikassa? Ei siitä ole pitkä aika kun naisen kainalokarvoja pidettiin mahdottoman ruokottomana näkynä ja siksi niitä ei koskaan näytetty esimerkiksi elokuvissa. Luis Bunuel tuntuu käsittäneen tämän asian etevästi, koska ihokarvoilla on niin keskeinen rooli ”Andalusialaisessa koirassa” – 20-luvun puolella.
Miksi nekin, joiden mielestä karvojen katkominen on yhdentekevää, aika varmasti miettisivät toisenkin kerran ennen suomalaisen uimahallin saunaan menemistä, jos olisivat ajelleet haarovälinsä posliiniksi lääketieteellisestä tai muusta syystä?
Olen niin kesääntynyt, että mitä viisaampi selitys, sitä enemmän se minua epäilyttää. Erilaisiin karvoihin liittyy uskomuksia yhtä paljon tai enemmän kuin muihin ruumiinosiin ja ulokkeisiin.
Riittäisikö perustason sosiaalipsykologia?
Ihmiset haluavat olla periaatteessa saman näköisiä kuin muutkin, mutta käytännössä hiukan paremman näköisiä kuin muut.
Tekniikan merkitys ei ole tässä asiassa sitä luokkaa kuin väitetään. King C. Gillette keksi markkinointikeinon tunnistettuaan tarpeen – parran ajamisen etenkin viiksiä varoen. Oivalluksen nimeksi tuli ”freebie”. Partahöylä – jonka parannettuun versioon Gillette sai patentin – oli pikku juttu verrattuna partakoneen terään, joka sopi vain tuohon partahöylään ja jollaisia piti ostaa uusia elämän kaikiksi päiviksi.
Stanssatun eli lyömällä valmistetun terävän lamellin tuottaminen osoittautui käytännössä erittäin vaikeaksi, ja Gillette sai odottaa menestystään kauan. Itse asiassa partakoneen terät olivatkin monia vuosikymmeniä laadultaan varsin huonoja.
Tekniikkaa ajatellen on sinänsä kiinnostavaa, että partakoneen kaltainen vaihtoteräveitsi tuli kirurgiaan vasta parikymmentä vuotta sitten, ja kauan kesti ennen kuin rehellisessä työssä vaihtoterä (Stanley-veitsi) syrjäytti teroitettavan veitsen.
Tämä antaisi aihetta synkille ajatuksille ja maailmanlopun ennustuksille. En nyt tunne kumpaankaan kutsumusta. Sotien jälkeen metsätyömies sai viilata sahansa joka ilta ja teroittaa kirvestä kumminkin kivellä monta kertaa viikossa. Ja kun hiomakivi ei riitä, sitten on tahkottava. Nykyisiä sahanteriä ei pysty viilaamaan.
Odotan kiinnostuneena, milloin kertakäyttöveitset tulevat keittiöönkin. Todellisuudessa niitä on ollut kauan – halpoja ja teollisesti teroittamiskelvottomia välineitä, jotka ajavat mainiosti asiansa. Silti erikoispuodeissa myydään tavallisia leikkuuveitsiä sadalla eurolla ja kahdella, ja kaupaksi käyvät erilaisine keraamisine teroituspuikkoineen.
Tällä kohdin en tiedä, mitä mieltä olla. Pidän kertakäyttökulttuurista yhä vähemmän ja ihailen vuosikymmeniä taidolla käytettyjä välineitä, kuten työkaluja. En ole varma, onko se vain nostalgiaa. Sen luulen tietäväni, että pokasaha ja kirves ovat yhtä mahdottomia ajatuksia kuin nurmikon ylläpito viikatteella – noiden työkalujen käytön oppiminen kestää ainakin kymmenen vuotta.
(jatkuu…)