Muuan viittasi Bellowiin, jolloin ajattelin, aivan totta – Bellow. Luin 23 vuotta sitten suomentamani Paris Review’n haastattelun, joka osoittautui suhteellisen kehnosti käännetyksi mutta lisäksi omituiseksi. Otin esiin alkutekstin, mutta en saanut siitä juuri enempää selvää.
Myönnän nöyrästi valmistelleeni ahkerasti muutamia radio-ohjelmia ja eräitä kirjoituksia. Valtakunnansyyttäjälle ilmoitan täten olevani virkavapaana professuuristani nämä syksyn kuukaudet.
Tulin puhuneeksi läpiä päähäni radiossa, kun sanoin että häpeä on Päätalon Iijoki-sarjan yksi keskeinen teema.
Forsberg iski kiinni, ja tänään perjantaina jatkamme samasta aiheesta eli häpeästä, ja keskustelun tason huomioon ottaen olemme varanneet paikalle lääkärin (Leif Lindberg).
Forsberg lähetti pari paperia, joista toisessa sanotaan: ” Sellainen hengellinen elämä, joka syrjäyttää osan ihmisen elämäntodellisuudesta, ei edusta aikuisen ihmisen tapa hahmottaa elämää”, ja toisessa, että syyllisyyttä kirkko hoitaa anteeksiannolla mutta häpeä on jäänyt kirkon käytännössä liian vähälle huomiolle.
Häpeä tarkoittaa diakonia-paperin mukaan, että ihminen tuntee olevansa pohjimmaltaan arvoton ja maailmassa hämmentynyt.
Bellow sanoo haastattelijalle:” Minulle eräs ’Herzogin’ merkittävä teema on yksilön lukittuminen yksityisyyden häpeälliseen voimattomuuteen.”
Samassa yhteydessä hän puhuu aatteista ja niiden karisemisesta.
Haastattelun alussa hän sanoo ettei Hemingway ollut ihmeen hyvä romaanikirjailija, mikä on kiistattomasti totta, ja kiittää Dreiseriä (1871-1945) niin että ensin luulin hänen lukeneen Päätaloa:
” Hän oli kömpelö, työlästyttävä ja parissa suhteessa ajattelijana heikko. Mutta hänellä oli runsain määrin sitä tunnetta, jonka monet nykykirjailijat ovat sivuuttaneet – sitä jonka jokainen ihminen käsittää vaistomaisesti perustunteeksi. Jotenkin hänestä välittyy aika hiomattomana tunteen syvyys, jonka me yleensä liitämme Balzaciin tai Shakespeareen.”
Primary feeling…
Bellowin olisi kannattanut lukea Päätaloa. Sen sijaan hän kuoli, kuten Päätalokin.
Bellow huomauttaa asiallisesti eurooppalaisista romaanikirjailijoista, jotka ovat liiaksi intellektuelleja (kuten Bellow itse – vaikka siitä hän hienotunteisesti vaikenee).
Eurooppalaisilla on tapana taistella syyllisyyden ja angstin kanssa – amerikkalaisilla häpeän (joka on mykkäkomedioiden ja westernin perusteemoja, mitä Bellow ei mainitse).
Eurooppalaiset ajautuvat apokalyptisiin eli maailmanlopun teemoihin, kuten Mann, Hesse ja Camus.
Päätalon outo ajatus kirjoittaa omaelämäkerran muodossa on vahinkovakuutus siltä ongelmalta, jota vastaan mm. Linna taisteli. Waltari oli sen käsittänyt. Kun kertoja on ”minä”, maailmanloppua ja jumalten tuhoa ei voi käsitellä, koska kertojan henkilökohtainen maailmanloppu eli kuolema on itsestään selvä (ja muille triviaali) asia.
Jää tilaa ensimmäisille tunteille, ja kuten Bellow edellä sitaatissaan toteaa, ihmiset tunnistavat sen.
En vieläkään osaa kääntää, mutta kysymyksessä on intellektualismin ja kulttuurisen tai poliittisen ajatusrakennelman kosketukselta välttynyt ”välitön tunne”, kuten häpeä tai äkillinen koti-ikävä tai odottamaton havainto.
Jos joku haluaa vielä lisää vakuuttelua, miettiköön John Updiken uraa. Oikeastaan hänellä on vain kolme hyvää romaania, Rabbit Redux, Rabbit is Rich, Rabbit at Rest. Sarjan ensimmäinen (Rabbit run) on harrastelijamaisella tavalla taidokas. Vuonna 2001 ilmestynyt kertomus Rabbit Remembered on tyypillistä Updiken jälkipoukkoilua.
Noiden kolmen romaanin nimeksi sopisi ”Amerikkalainen murhenäytelmä” ja niissä päähenkilö livahtelee sisältä ja ulkoa uhkaavan häpeän tähtäimistä kuin kani. (”Juokse, jänis” on väärin käännetty; päähenkilön yksi häpeän aihe on nenä ja suu, jotka tuovat mieleen kanin.)
Minä en tietyiltä osin ymmärrä lainkaan tätä häpeän kanssa kiemurtelua.
VastaaPoistaMinusta häpeä on hyväksi ihmiselle.
Minä olen tehnyt tekoja, joita häpeän. Sen vuoksi lopetin niitten tekemisen.
Kummipoikani (5v) valaisi minua taannoin linnunradasta. Koetin täydentää tietojaan. Vastasi tietävänsä jo ihan kaiken. Mitäpä siihen muuta kuin että hieno juttu. Oli kasvanut aikuiseksi jo nuorella iällä.
VastaaPoistaMinulla ei nyt ole tässä saatavilla yhtäkään Bellowin kirjaa suomennettuna. Tiedän että se Saarikosken käännös Herzogista minulla jossakin on, ne muut ovat pudonneet matkan varrella pois kyydistä. Vaimoille ja tuttaville luulisin.
VastaaPoistaMutta minulla on semmoinen kymmenisensenttiä paksu epämääräisen näköinen opus, johon olen rustannut aiheesta muistiinpanoja ja lainauksia. Siinä on kannentapaiset ja niihin olen joskus epähuomiossa liimannut mustavalkoisen tarran EPÄKUNNOSSA I OLAG OUT OF ORDER.
Siitä minä tuon eilisen lainauksen naputtelin ja nämä suomennetut.
Humboldtin lahja;
s.37
Epäonnistuneet papit erikoistuvat herjaamiseen. Herjaus kohdistuu uskovaisten yhteisöön. Mikä uskonto oli nyt kysymyksessä? Usko pelkkään älyyn jonka mies sellainen kuin Ferenczi on leimannut hulluudeksi. Mutta mitä tämä merkitsee laajasti katsottuna? Se merkitsee että kulttuuri-ihmistä voi kiinnostaa vain taide joka julistaa ajatuksen ensisijaisuutta. Taiteilijoiden täytyy herättää kiinnostusta älymystössä, tässä uudessa luokassa. Sen vuoksi kulttuurin tilasta ja historiasta tulee taiteen aiheita. Sen vuoksi hieno ranskalainen yleisö kuuntelee kunnioittavasti Artaudin kiljuntaa. Sille taiteen koko tarkoitus on ideoiden ja keskustelun synnyttäminen ja kannustaminen. Nykyajan sivistyneistö on ajattelevaa roskaväkeä, Marxin alkeisyhteisön tasolla. Sen tehtävä on mestariteosten alentaminen keskusteluksi. Artaudin kiljunta on älyllinen suoritus. Ennen kaikkea hyökkäys yhdeksännentoista vuosisadan 'taiteen uskontoa' vastaan, jonka keskustelun uskonto tahtoo korvata.
s.62-63
Hän ei luullut edes itse täyttävänsä omia vaatimuksiaan. Korkean nopeuden tähden vuosikymmenet, vuosisadat, aikakaudet tiivistyivät kuukausiksi, viikoiksi, päiviksi, jopa lauseiksi. Siis pysyäkseen rinnalla täytyi juosta, rynnätä, sinkoutua, lentää yli kimmeltävien vesien, täytyi pystyä erottamaan, mitä ihmiselämästä putosi pois, mitä siihen jäi. Ei voinut olla vanhanaikainen istuva viisas. Täytyi harjoitella. Oli oltava niin vahva, että ei kauhistunut muodonmuutoksen paikallisista vaikutuksista, että saattoi elää yhdessä hajoamisen kanssa, hullujen katujen, likaisten painajaisten, henkiin heränneiden epämuodostumien, pilvenveikkojen, juoppojen ja avoimesti kaiken keskellä epätoivoaan juhlivien perverssien kanssa. Täytyi pystyä kestämään sielun solmut, julmat tuhoutumisen näyt. Täytyi suhtautua kärsivällisesti vallankäytön typeryyksiin, liike-elämän epärehellisyyteen.
Ja kuinka kummasti se (uros-, naaraspuolinen) leikki kaikilla olemassaolon omituisuuksilla, kaikilla mahdollisuuden vaihteluilla, maailman sielulla, kuolemalla. Saattoiko sen tiivistää väitteeksi tai kahdeksi? Ihmiskunta ei voinut kestää tulevaisuuden puutetta. Sellaista kuin nyt, kun kuolema oli ainoa näkyvissä oleva tulevaisuus.
___
Minä tutustuin Bellowiin suhteellisen myöhään, 80-luvun alussa suunnilleen. Tosin Herzogin olin lukenut, mutta se oli jäänyt silloin vain yhteen kertaan. Sitten ilmestyi tuo The Dean's December. En muista yhteyttä missä sen kirjan sain käsiini. Se oli Tammen käännös - olisiko ollut Marja Alopaeuksen kääntämä - ja se teki minuun suunnattoman suuren vaikutuksen. Koska minulla ei ollut mahdollisuutta rauhassa lukea sitä siellä missä silloin majailin, niin hiippailin se kirja kädessä keskustaan (onko se Kansalliskirjasto) ja luin sen yhdellä istumalla kolmena eri päivänä - kolmeen kertaan siis. Silloin minusta tuntui ainakin muutaman minuutin ajan, että olin oikeasti ymmärtänyt jotakin tärkeää. En vain tiennyt mitä se oli, enkä taida tietää tätä kirjoittaessanikaan. Olin kuitenkin aivan varma, että se kirja muutti minussa jotakin. (No nyt en ole enää niin varma.)
Silti se kirja kiehtoi ja palasin siihen vähäväliä uudestaan ja puhuin siitä myös kaikille niillekin, jota aihe ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Samoihin aikoihin se ensimmäinen avioliittoni sanoi hej på dej ja huomasin olevani asunnottomana ja joulukuu oli tulossa. - pannaan vähän romantiikkaa peliin - No kiertelin sitten, laiska kun olin, kavereiden himoissa ja kävin välillä vähän kauempanakin ja sillä lailla meni ainakin viikko, ellei kaksi - en enää oikein muista. Onneksi oli rahaa, kun olin sitä töitä tekemällä saanut raavittua jonkun kymppitonnin verran pankkiin jemmaan.
Nukuin kuitenkin usein rapuissa, kun olin niin kännissä, etten kehdannut muuallekaan mennä. Ja sitten eräänä päivänä päätin mennä kirjastoon. Oli kaunis maaliskuinen keli ja lumet tekivät lähtöä ja sieltä sitten tarttui Bellow mukaan.
(Toinen vaimo oli sitten jo mua tietävämpi, kun oli ollut joskus kirjastossakin hommissa ja häneltä sitten opin lisää aiheen tiimoilta. En niinkään Bellowista, vaan siitä, että on muitakin, jotka pitävät kovasti kirjoista ja tietävät ihan oikeasti niistä yhtä ja toista. Tiemme sitten erosivat joskus myöhemmin, mutta se on sitten toinen juttu ja hyvä niin... mutta)
En tiedä, mutta minusta kyllä edelleen tuntuu, että tämän seuraavan voi ymmärtää niin monella eri tavalla - siis viittaan tuohon romanttiseen osioon tuossa ylempänä.
Tämä on Herzogista.
s.339-340
Täytyy olla uskallusta käyttää hyväksi tuskaa, katua, olla valistunut, täytyy olla tilaisuus ja jopa aikaa. Uskonnollisten ihmisten kohdalla kärsimyksen rakastaminen on kiitollisuutta kokemukselle tai tilaisuus kokea paha ja muuttaa se hyväksi. He uskovat, että henkinen ympyrä voi kiertyä umpeen ja täyttyy ihmisen elinaikana ja hän käyttää jollakin tavoin kärsimystä hyväkseen, ellei ennen niin elämänsä viimeisinä hetkinä, kun Jumalan armo palkitsee hänet totuusnäyllä ja hän saa kuolla kirkastuneena. Mutta tämä on poikkeuksellista, tavallisimmin kärsimys rusentaa ihmiset, tuhoaa heidät, eikä kirkasta mitään. Te näette, kuinka julmasti ihmisiä tuhotaan tuskalla, sen jälkeen kun siihen on vielä lisätty se kidutus että he kadottavat ihmisyytensä ensin, niin että heidän kuolemansa on täydellinen tappio, ja sitten te kirjoitatte "orfismin moderneista muodoista" ja "ihmisistä jotka eivät pelkää kärsimystä" ja heittelette muita tuollaisia coctail-kutsujen ilmaisuja. Miksette sano mieluummin, että ihmiset, joilla on voimakas mielikuvitus, jotka pystyvät uneksimaan syvästi ja rakentamaan ihmeellisiä ja itseriittoisia kuvitelmia, turvautuvat joskus kärsimykseen häiritäkseen autuuttaan, kuten ihmiset nipistävät itseään tietääkseen olevansa valveilla. Minä tiedän että minun kärsimykseni, mikäli nyt siitä puhun, on usein ollut tuollaista, elämän jatkettu lisäke, pyrkimystä todelliseen valveillaoloon ja illuusion vastamyrkky ja sen vuoksi minä en voi vaatia sille mitään moraalista arvoa. Ilman enempiä harjoituksia tuskassa minä olen halukas avaamaan sydämeni. Ja tämä ei vaadi mitään kärsimyksen oppia tai teologiaa.
Bellowin englantia;
The Dean's December s.255
They walked silent for a while. The street was grey. The piled earthquake rubble smelled moldy, even though refrigerating December checked the decay. Corde found himself looking for the rat silhouettes in the street, flattened like weathercocks by traffic.
(I love it!)
Muistan että kerran kirjoitin tästä tänne jotakin .... eno sanoi lehtimiehelle, joka haastatteli häntä Three Mile Islandin ja Tsernobylin vaaroista - jotain sellaista kuin Sorrow at heart killeth full many a man, ..... kerroit silloin lähteen....
Meneekö se siis niin, että ihminen on mahdollisuuksiinsa nähden kovin pieni yksikkö, että sektorit eivät oikein kasva?
Tietoisuudessa kuitenkin eräänlainen samanaikaisuus on jatkuvasti läsnä ja - nyt edelleen pysytään kirjallisuudessa - siis esimerkiksi voimme kuvitella itsemme vaikka 1900-luvun alkuun ja leikkiä Jeevesiä ja Bertie Woosteria, jos siltä joskus tuntuu (ja usein kieltämättä on tuntunut). Mutta vain tietoisuudessa, ei todellisuudessa.
Mutta miten on Bellowin laita? Kuvittelemmeko itsemme häntä lukiessamme jonnekin? Ja jos, niin minne?
http://www.youtube.com/watch?v=-GugzLSbOQE
Ota rauhallisesti vaan Kemppinen, pikku tauko ei haittaa, kyllä se siihen samaan jatketun jonoon syyksiluetaan jos luetaan.
VastaaPoistaPrimary feeling… ja paljon angstia koskee nyt kysymystä lavastamisesta.
VastaaPoistaTurun Sanomissa Veli Viitala espoolainen rakennusalan diplomi-insinööri, joka on toiminut
pohja-, betoni-, teräs- ja puurakenteiden rakennesuunnittelijana. Hän on
työurallaan perehtynyt laajalti myös erilaisten räjähteiden käyttöön,
esittelee lehti.
http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:8:0:0:0;4:9:0:0:0;4:139:0:0:0;4:140:0:1:2008-09-11,104:140:563757,1:0:0:0:0:0:
"Rakenteissa siis _on_ tietty varmuuskerroin, jolloin
rakenne on lujempaa alempana. Rakenne on suunniteltu kantamaan joka kohdassa moninkertaisesti yläpuolisen rakenteen massan."
Eilen opin kahdeksan kiinan kielen merkkiä: ihminen, seurata, iso, liian, mies, taivas, mennä sisään, väkijoukko.
Enempää maailman menosta en juuri nyt ymmärrä millään kielellä. En ymmärrä edes hävetä, enkä pettyäkkään. Kaikki juovat, mutta toinen on totuuden janoisempi toista! Uskon, toivon niin.
ad jussi
VastaaPoistaKiitos Waitsista. Aamu meni uusiksi.
"Tätä häpeän kanssa kiemurtelua", Petja ei ymmärrä. En minkään, koko kulttuurimme on saastunut itkijämiesten, Jamppa Tuomisten, Leinojen ja Loirien ..alatalojen ansiosta.
VastaaPoistaKuten Petja sanoo, jos ei ryvetä. Vaan rypemisen asemesta koetaan häpeä elämäänkuuluvana totuudenvoimana, jota ei itsessään torjuta, vaan opitaan itsetuntemuksen omalla tiellä tunnistamaan viittoja, ei se enää olekaan häpeä, vaan häpyrensseli, jok´ pitää miehellä olla.
Se taas, että romaanikirjailijan pitää sit häpeänsekaisesti mätystellä, kun kakkaa tömähtää tuulettimeen, on sangen ymmärrettävää; miten niistä bökkereistä muuten tulisi niin paksuja ? No, onhan niissä muutakin, joku Nuori johannes, esim., 100 sivua jännitystä pääseekö päähenkilö pukille vai ei? (…Mikan puolustukseksi on sanottava, postuumissa).
Oli kasvanut aikuiseksi jo nuorella iällä.
VastaaPoistaVanhaksi.
"Tulin puhuneeksi läpiä päähäni radiossa, kun sanoin että häpeä on Päätalon Iijoki-sarjan yksi keskeinen teema."
VastaaPoistaMiten niin läpiä päähän? Häpeähän on yksi keskeinen teema Päätalon kaikessa tuotannossa ja koko elämässä!
Joka ainoa hänen päähenkilöistään elää häpeän ja kunninhimon kurimuksessa. Peitellyimmin ehkä Vikke Nilo, joka sublimoi sitä läpinäkyvällä tekorempseydellä.
Iijoki-sarjan Kalle ei edes peittele häpeäänsä, vaan on nynny arkajalka, kuin luotu kiusatuksi - ellei sattuisi olemaan niin vankka ja vahva. Siitä huolimatta hän yleensä alistuu härskimpien ja sutkiempien mielivaltaan. Vain silmitön raivo voi vapauttaa hänet hetkeksi häpeän pelosta. Sitten se
palaa taas.
Päätalo ei päässyt häpeästään ikinä. Hän takuulla kuvitteli sen olevan oikeutettuakin - olihan hän huono kirjailija, johon arvostelijat eivät koskeneet pitkällä tikullakaan. Tai jos koskivat, melkein yrjösivät inhosta.
Edelleenkin suurin osa kirjallisuusoppineista pitää Päätaloa huonono viihdekirjailijana, jonka suosio kertoo korkeintaan suomalaisten komplekseista ja peitetystä häpeästä.
(Tulipa hävettävän huono kommentti, kun on kiire töissä.)
Kemppinen kirjoitti: "Tulin puhuneeksi läpiä päähäni radiossa, kun sanoin että häpeä on Päätalon Iijoki-sarjan yksi keskeinen teema.
VastaaPoistaForsberg iski kiinni, ja tänään perjantaina jatkamme samasta aiheesta eli häpeästä - -"
Odotan kiinnostuneena podcastin kuulemista (viime viikon jaksohan tuli sitten lopulta myös omalle paikalleen Kemppinen-radio-ohjelman alle), sillä päätin sittenkin tutustua Päätaloon kun Kemppisen perusteella luulin häpeän todella olevan siinä keskeisessä roolissa; jätän asian siis toistaiseksi pending-tilaan. Häpeä on voimakas juonne todellisuuttani, unen rajoilla huomaan usein kelaavani vanhoja kohtauksiani elämän näyttämöllä soperrellen "Miten noloa..." Se on kathartista, mutta ei näytä ohjaavan minua oikeaan, jatkan nähdäkseni vanhoilla riskiladuilla, kirjoitanhan tännekin. Oman blogin aktivoimisessa menee kuitenkin toistaiseksi raja, siis juuri huulilla.
Kemppinen sitaarasi Bellowin Dreiserista sanomaa sitä Päätaloon rinnastaen: ”Hän oli kömpelö, työlästyttävä ja parissa suhteessa ajattelijana heikko. Mutta hänellä oli runsain määrin sitä tunnetta, jonka monet nykykirjailijat ovat sivuuttaneet – sitä jonka jokainen ihminen käsittää vaistomaisesti perustunteeksi."
Tämä soveltuu minusta hämmästyttävässä määrin myös Wagneriin, miinuksen osalta elämäntaiteilijana, kirjoittajana, libretistinä ja dramaturgina, plussien osalta säveltäjänä.
Kemppinen kirjoitti: "Valtakunnansyyttäjälle ilmoitan täten olevani virkavapaana professuuristani nämä syksyn kuukaudet."
Itse asian olemme tainneet jo kuullakin jossain yhteydessä, mutta ilmoituksen osoitteen vitsi menee yli tai ohi... Tietysti siellä on apulaisen nimikkeellä surullisen hahmon avuton ritari JK, mutta nimikirjainleikistä tässä ei voine olla kyse.
Anonyymi kirjoitti: "Kummipoikani (5v) valaisi minua taannoin linnunradasta. Koetin täydentää tietojaan. Vastasi tietävänsä jo ihan kaiken. - -."
VastaaPoistaTuon ikäisille lapsille tuputamme usein maailmaa, joka on täynnä puhuvia eläimiä (etenkin joka päivän tuttujamme elefantteja, dinosauruksia, karhuja ja kettuja), keijuja, noitia, raketteja ja muuta sellaista. Ei ole ihme, että tiedon valtamerellä into suuntautuu Mariaanien hautaan tai Linnunrataan, jota niitäkään, nykyisen hajavalosaasteen ja pohjoisen sijaintimme vuoksi edes viimeksi mainittua, ei omin paljain silmin kunnolla näe, se on sci-fi-seikkailuissa vain yhtenä tarinoiden varrella piipahdettavista galakseista.
Pelkään, että suuri haitta tuollaisen kuplan puhaltamisesta lasten silmien ja tiedonintressin hämyksi on omaehtoisen tiedonhankinnan ja -soveltamisen jääminen suutariksi. Kun on lukenut Lasten kuvatietosanakirjasta artikkelin Linnunradasta tai istunut yliopistolla kurssin köydyyden sosialogiasta, sitä alkaa kuvitella tietävänsä asiasta kaiken; liiaksi abstrahoitu ja elämänpiiriin ankkuroimaton tieto kun ei vertaudu eikä sovellu, siis ei testaudu mihinkään. Tieto jää teroittamattomien kertakäyttöveitsien tasolle.
Olisi terveellistä oppia tuntemaan häpeää. Olisi tehtävä parannus.
Millainen Päätalo on juonittelijana? Kirjoissa pitää olla tapahtuman käänteitä ja tarinoita. En siis tarkoita, että pitäisi olla kansainvälistä ympäristöä ja suihkulähteitä: jokimaisema riittää hyvin. Mutta pitää olla tarinankäänteitä kuten John Irvingillä ja huisketta kuten Arto Paasilinnalla. Ne tekevät hyvän ja nautittavan kirjan. Loistavassa kirjassa on tämän lisäksi havaintoja ihmisen luonteesta ja ajatuksia elämästä.
VastaaPoistaPetja, saat olla tyytyväinen, koska häpeät tekoja, etkä itseäsi. Häpeä on myrkyllinen vaikutin, joka pysyy huonosti rajoissaan - ainakaan se ei pysy yhtään sen paremmin rajoissaan kuin syyllisyydentunnekaan (eikä näiden kahden raja ole selvä), pikemminkin huonommin, koska sen sidos yhteisötunteisiin, sosiaalisiin pelkoihin ja yksilön varhaisiin kehitysvaiheisiin on niin välitön ja elimellinen. Yksilö voidaan häpäisemällä saada tuntemaan perusteetonta syyllisyyttä; häpeä tulee ensin ja muu, älyllistetympi angsti seuraa siitä. Häpeää on helppo tuntea etukäteen ja toisten puolesta, ja häpeänsä kanssa kiemurteleva on käytännössä tuomittu epäonnistumaan ja jättämään tekemättä asioita, joissa ei olisi mitään häpeämistä, jos vain rohkeutta riittäisi.
VastaaPoistaKiitos tämänpäiväisestä radio-ohjelmasta. Olitte nautittavia musiikkia myöten. Tämä pitäisi varmaan käydä kertomassa tuolla Ylen blogin puolella, mutta kun tänne tulee kuin kotiinsa ja siellä on niin vierasta ja hiljaista.
VastaaPoistaMinä en noita läpiä Kemppisen päässä lue niin, että hän kieltäisi Päätalon häpeän. Jos "Forsberg iskee kiinni", kyse lienee pikemmin siitä, että suojaus on ollut huono, on paljastunut itse - ja joutuu vastaamaan teoistaan. Eli puhumaan lisää häpeästä.
Ad Antti Kortelainen:
VastaaPoistaSe on osa Päätalon outoutta, että ainakin minä ahmin juonta yökaudet, vaikkei kysymys ole sen kummemmasta kuin saako Kalle uuden työpaikan ja kelju pomo potkut - juonen vaikuttavuus liittyy tunteen syvyyteen.
Talvisota- ja jatkosotakuvaukset ovat juonellisesti kenen tahansa mielestä kovaa kamaa.
Ad Mummo: Kyllähän kysymys oli juuri tästä - jos ottaa asian puheeksi, voi sitten joutua istumaan alas ja selvittämään juurtajaksain.
VastaaPoistaUsea kommentoija on maininnut häpeän keskeisyydestä Päätalon kirjoissa ja löisin vielä lisää löylyä sanomalla, että hän tuli kirjoittaneeksi suomalaisen miehen häpeän luonnonhistorian: köyhyys, kierosilmäisyys, isän mielisairaus, tytöiltä tulleet haistattelut ja siten kasvanut pelko, ettei ikinä itse saa, armeija ja asevelvolliskuri, sota, viina, putka, kuppa ja tippuri, herrat, rautatieläiset, ryssä...
Niin kai tuo kuulostaa vielä joissakin koillismaalaissuvuissa esiintyvän orjailua, joka liittynee jotenkin häpeään. Meillä sitä en lapsena enkä nytkään ole havainnut. Esimerkki: "Ku se tuli se tytär Pekan [aviomies, maisteri, nimi keksitty, tytärkin virassa] kanssa käömään, niin meillähän se alako Veikon kanssa niin orjaeluttamaan, että vaekeatahan se vähän oli. Mutta kyllä me kahavit juotiin." [Veikkokin on fiktiota] {Käsitykseni taas tietenkin faktaa}
VastaaPoistaDylan Thomas’s Adventures in the Skin Trade;
VastaaPoista“Nip of Bass, please, and a ham sandwich.” He took them to a table in a corner, brushed off the crumbs with his wet hat, and sat down just before noon. He counted his money: eight pound nine and a penny, nearly three more pounds than he had ever seen. Some people had this every week. It had to last him until he was dead....
Tietysti saman asian voi kertoa niin monella tavalla. (Unohtui mainita, että mulla on iPodissa tuo Humboldt's Gift. Sen voi ostaa iTunesista.)
Mutta palaan vielä tuohon Bellowiin....
kertoja minän hahmo on melkein läpinäkyvä, (se on kuin rajapinta).
ja kun puhutaan hyvästä viinistä ja kerrotaan, että pulloa ei saa ravistaa, ettei se sakka sekoitu ja mikä on se sopiva - juuri sille viinille sopiva -tarjoilulämpötila (yhdistelen mielikuvia siis) ja siinä sitten istutaan hyvässä (ainakin annetaan ymmärtää että se on sellainen mutta - onko se liian hyvä? siis onko liian hyvä enää hyvä?) ravintolassa - pehmeä taustamusiikki melkein kuuluu - sitä kaikkea tekemässä (porsastelua?) tyylikkäinä... niin nainen tietysti (miten muutenkaan, vaikka se onkin yllättävää) ottaa minältä kengän pois jalasta ja saa minän hieromaan itseään intiimeiltä alueiltaan siellä pöydän alla kenenkään huomaamatta. Orgasmia ei ehkä tule, mutta melkein, koska se on rivompaa niin ja se pitää mainita ja sekään ei ole varmaa. Ja sitten vielä myöhemmin palataan asiaan kuvaamalla rintaliivien riisumista, liivien yksityiskohtia, ihoa, hämärää makuuhuonetta ja vielä myöhemmin naisen kävelyä, jossa minää miellytti erityisesti naisen lievä pihtikinttuisuus, koska se näytti takaapäin katsottuna haluttavammalta.
Kaikkea tuota pohditaan kultaisien raamien sisällä - kynttilän valossa ja sitten kesken kaiken, esimerkiksi Mr Sammlerin Planeetassa
s.30
Shula, kuten kenties kaikki naiset, oli aina tarpeessa - hän tarvitsi lukuisien vaistojen tyydyttämistä, tarvitsi miesten lämpöä ja hyväilyä, tarvitsi lapsen imemään ja hoidettavaksi, tarvitsi naisen vapautumista, tarvitsi henkistä liikuntaa, tarvitsi jatkuvuutta, tarvitsi kiinnostusta - kiinnostusta! - tarvitsi imartelua, tarvitsi voitonriemua, valtaa, tarvitsi rabbeja, tarvitsi pappeja, tarvitsi polttoainetta kaikelle mikä oli kieroutunutta ja hullua, tarvitsi älyn jaloa toimintaa, tarvitsi kulttuuria, vaati ylevyyttä. Niukkuutta ei tunnustettu. Jos yritti tyydyttää näitä kaikkia suoranaisia tarpeita oli hukassa.
Ja sitten jokin hyvin arkinen melkein pitkästyttävä, sekään ei ole varmaa.
Kaiken epävarmuus - muutos ei minusta ole oikea sana - on pysyvä tila.
Herzog s.259
Hän pujotteli liikenneympyrästä moottoritielle ja liittyi kiitävään liikenteeseen - tällä vyöhykkeellä 60 mailia tunnissa. Hän ei tuntenut näitä Chicagon uusia alueita. Kömpelö, haiseva hermoherkkä Chicago, muinaisen järvensä pohjalle painettu; ja tämä synkkä oranssinvärinen länsi, käheä ääniset tehtaat ja junat, jotka hukuttivat vastasyntyneen kesän kaasuihin ja nokeen. Liikenne oli vilkas kaupungista poispäin, ei Herzogin puolella tietä, ja hän pysytteli oikeanpuoleisella kaistalla etsien tuttuja kadunnimiä.
Ja kun jotakin kuvaa tarpeeksi yksityiskohtaisesti, se katoaa.
Siis jos tuntuu, että elämä on yhtä kivireen vetämistä, niin pannaan siihen rekeen vielä lisää painoa ja kokoa ja muotoa ja väriä ja materiaalia, niin se elämä siirtyykin sinne rekeen.
s.261
Nuorena Moses oli seurannut, miten Taubelta meni viisi minuuttia soodapullon avaamiseen - tunti taikinan pöydälle levittämiseen leipoessa. Hänen omenakakkunsa oli kuin kultasepän työtä, täynnä hillojen punaisia ja vihreitä jalokiviä. Lopulta hän kuuli hänen olevan ovella. Messinkiketjun lenkit nousivat kapeassa raossa. Hän näki vanhan Tauben mustat silmät, jotka nyt olivat entistäkin tummemmat, ulkonivat vielä enemmän. Lasinen talviovi vielä erotti hänet Moseksesta.
Kaikki ovat jotakin, olematta oikeastaan mitään (ne ovat jo olleet tai tarvitaanko niitä, onko niille käyttöä oikeasti); aika, kakku, hillo, työ, ketju, rako, Taube, silmät, tummuus, silmien sijanti, ovi.
Että menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat kaikessa toisiinsa. Että se häpeä on elämän pysyvyydessä, ei niinkään sen yksityiskohdissa, ei siis niissä jäsenien ja erilaisten elimien sinfoniassa itsessään, vaan sen biisin pituudessa.
On kai siinä jotain. Joskus hävettää tai siis melko usein. Sitten hävettää kun kehutaan. Hävettää sekin, että hävettää. Täytyisi heittäytyä elämään vailla häpyä. Meidän häpeäjien mielestä sellaiset kuitenkin luulevat itsestään liikoja. Olemme sitä mieltä, että heidän pitäisi hävetä. Liian mutkallista. Häpeän etten ymmärrä. Paljastan sen teille. Häpeällistä.
VastaaPoistaKajaanin perältä, RL 7:2 § , kyllä se tästä, hysteerikkojen maailmasta. Kaikki katkeaa.
VastaaPoistaSe Gaddin plääräjä.
Olen usein pannut hanttiin ajatukselle, että katoaisin, kun vuosirenkaita on tarpeeksi. Mutta niin siinä taitaa käydä. Kukaan ei ole väittämässä muuta. Vaan olihan vänkä vilaus. Kokea aikaa keralla toisten. Tällaista se sitten on. Hoksattaisiinpa tehdä tämä aika toinen toisellemme viihtyisäksi. Vaan ei. Verinen kilpa on kaikesta kuten kasveilla vedestä. On sentään henkinen yhteys. Aika lapsellinen, mutta silti. Jään heiluttamaan helistintä. Se olisi muutoin vakaa toisin kuin minä.
VastaaPoistaPuhevika unohtui Kemppisen listasta. Kallehan sorrautti ärrää, vaikkei sitä kyllä vanhempana enää juurikaan kuullut.
VastaaPoistaMutta hän pystyi pätemään ryskätöissä ja myöhemmin jonkin verran kynähommissakin.
Niin... olipa unohtua: hän häpeili alastomuuttaan suhteissa ja saunassakin, kun hänellä oli omasta mielestään sellainen pakettinappula.
Alkupään kirjoissa Päätalolla on selkeä ja hyvä juoni, mutta Iijoki-sarjassa en enää kutsuisi tapahtumien kulkua juoneksi, vaan vaikkapa elämäksi tässä ja nyt.
Tapahtumat tulevat yllättäen ja odottamatta, niin kuin ne tulevat oikeassakin elämässä - vaikka toki hän niitä hieman salavihkaa pohjustaa, selvähän se.
Kun Päätaloa lukee, tulee tunne että tässä puhuu mies, joka todella tuntee kerottavan asian. Se on aina mielenkiintoista. Vaikka puhuttaisiin mistä.
Ad Tapsa P:
VastaaPoistaVertaan Solzhenitsyniin. Katastrofeissa on jotain merkillisen "itse aiheutettua".
Hiukset pystyssä olen lukenut mm. Päätalon kuppasairaala- ja mielisairaalakuvaukset esivaiheineen.
Itsemurhayritys / mielenhäiriö tulee juuri niin kuin se kai tulee, ihan yllättäen, mutta mm. jälkirationalisoinnin kuvauksessa on kirjaiijan ote.
Blogger Petja sanoi...
VastaaPoistaMinä en tietyiltä osin ymmärrä lainkaan tätä häpeän kanssa kiemurtelua.
Minusta häpeä on hyväksi ihmiselle.
Blogi-isännän viereisessä säikeessä kevyesti näpäyttämä Andrei Tarkovski taisi sanoa, että häpeän tunne peräti pelastaa ihmiskunnan?
Se lienee selvä, että narsisti ei häpeää...tunne.
Oisko noin. Moni asia tuntuu tutulta. Kun ajattelee tuttuja, jotka häpeilevät.
VastaaPoistaad anon
VastaaPoistajoo. ei kannata paljon valittaa, etteivät maallikot anna tuollaista diagnoosia. hauska yhteensattuma tuo nimi.
Ad Petja:
VastaaPoistaTietenkin jokaisella tunteella on hyvä ja huono puoli. On totta, että ihminen joka ei koskaan häpeä mitään, on muiden kannalta sietämätön. Nykykielellä psykopaatti.
Mutta liiallinen annos häpeää lamauttaa ihmisen. Koko energia menee häpeän kantamiseen.
Kalle (siis Päätalon henkilö Iijoki-sarjassa) työsti häpeästä "minä vielä näytän"-asenteen - ja onnistui, ulkonaisesti. Mutta ei oikein koskaan pystynyt nauttimaan menestyksestään.
Toisaalta - ehkä juuri siksi *kirjailija* Päätalo jatkoi häpeän käsittelyä. Ja samasta syystä yleisö koskaan kadehtinut häneltä menestystä.
Jotain hyvin suomalaista aiheessa on. Vai onko se suomalaisuus jo menneisyyttä?
Kemppinen, kiitos kiinnostavasta artikkelista Kanavassa.