Volvomies

Tiedonantajassa kirjoitti kuulemma aikoinaan ”Mustan Volgan kuljettaja”. Ei musta Lada olisi tuntunutkaan uhkaavalta, saati Moskvitsh.

On vaikea uskoa kaupallisuuteen. Hevoset ja koirat eivät olleet kaupallisia tuotteita, mutta niihin liitettiin vaikka mitkä määrät ominaisuuksia.

Ensimmäinen askeleeni tavaramerkkioikeuden tiellä oli yhden paikkakunnan juopon maininta veljestään, joka oli hänkin etevä juoppo. Tämä oli Vaasassa lapionvarsia tapiseeraamassa. Tehtaassa tai luultavasti tukkuliikkeessä tehtävänä oli liimailla lapionvarsiin liikemerkkejä.

Asiaa koskaan ajattelematta kai kasvoin brändien maailmaan, koska ”kauhavalainen” oli jo ennen syntymääni yleiskielen sana ja on menettänyt viiltävän merkityksensä vasta takavuosina.

Puukoista voisin puhella; ei ihan tee mieli. Puukko on kadonnut maailmasta ja markkinoilta käytyään tarpeettomaksi. Tai jos sovitaan että se on muuttanut muotoaan ja arkipäiväistynyt. Pohjalaispuukon käyttäminen ei ole erikoisen järkevää. Keskimäärin ne tosin ovat suhteellisen hyviä.

Kirjailija Kalle Päätalo osti alettuaan vaurastua rakennusmestarina ja kirjailijana Volvon, kertoo elämäkerran kirjoittaja, ja jatkaa, että hän pysyi merkkiuskollisena.

Henkilöautojen hinnoittelu välirahoineen piti monet merkkiuskollisina, mutta olen kyllä itsekin seurannut joittenkin arvostettavien henkilöiden uurastusta kohti omaa Volvoa tai omaa Mersua.

En nyt muista, oliko maailmassa muita laatumerkkejä, jotka kertoivat, että omistaja oli rehellisellä työllä rikastunut ja työtä arvostava eli juuri sellainen ihminen, jotka eivät ole enää muodissa. Tutkimieni tilastojen mukaan hinnan ja laadun suhdetta ajatellen pieni Toyota ja pieni Honda ovat aivan ylivoimaisia kaikkiin kilpailijoihin verrattuna.

Tietääkseni Volvo ja Mersu eivät enää ole välttämättä laatumerkkejä tai ainakin laadulle on tullut hintaa niin paljon että omistajan arvostelukykyä saa epäillä.

Mutta eikö olekin erikoista, että Opel tai Toyota ei kerro omistajasta yhtään mitään, mutta amerikkalainen auto kertoo (Suomessa), ja samoin ranskalainen.

Muinaisessa murrepakinassa (Vaasan-Jaakkoo) automies touhusi, että hänen juuri siltrummusta metsään ajamansa kulkuneuvo ei ollut mikään Fordi, vaan Fiat.

Tuo pakina on ainoa tietolähteeni Fiatin johonkin maailmanaikaan arvellusta erinomaisuudesta. Ford puolestaan oli ”hopan” eli T-mallin ajoista joitakin vuosikymmeniä samassa maineessa kuin kupla-folkkari pitkään – sopiva ostos henkilölle, joka ei ymmärrä autoista mitään eikä oikeastaan osaa autoa ajaa, siis seurakunnan kappalaiselle tai vastaavalle.

Itäautojen ostajia ei voinut olla ihailematta. Moskvitsh oli murheellinen kuin protestoitu vekseli niin ettei siinä ollut mitään pilkkaamista, mutta sitä vastoin DDR:n seisoja Ifa aiheutti vuosikymmenen kestäneen parjausryypyn, joka oli tiettävästi täysin aiheellinen. Osta Ifa, auto paras – sit’ei vohki ykskään varas.

Nykynuoriso eli te alle 50-vuotiaat ette edes tiedä, että BMW-tavaramerkki oli vuosia itäisten maiden hallussa, kunnes se myytiin länteen ja tilalle tuli EMW, myöhemmin Wartburg. Audin nimi oli aluksi Auto-Union, ja se oli kuin uhalla tehty Ifan näköiseksi mutta länsiauto.

Volvo taitaa sisältää merkkinä kaiken sen ylivarovaisuuden ja projisoidun itsesäälin, joka saa suomalaiset usein ylimielisyyden valtaan. Mutta merkki säilytti maineensa vielä joitakin vuosia amerikkalaisomistuksessa – tai ehkä edelleen. En tiedä. Muita vain että 544 oli kova juttu 50-luvulla ja Amazon todellinen legenda – niitähän näkee edelleen, ja tunsin juristin, joka ajoi omallaan, rek.nro AHU-3, suuremmitta ongelmitta miljoona kilometriä ja sai kuvansa Volvon asiakaslehteen.

Kirjoitin tämän selvittääkseni, miksi en itse ostaisi Volvoa tai Mersua, vaikka olisi varaa, jota ei ole, enkä Toyotaa enkä Hondaa.

Mikä tahansa näistä kelpaisi kyllä riisuttuna merkeistä ja varustettuna logolla ”Pirkka-tuote”, ”Eldorado” tai” Rainbow”.

Valitettavasti asia jäi selville saamatta.