Köysi vetävän kädessä

Radiossa käskettiin lukea heinäkuussa Veijo Meren Manillaköysi, koska se on hyvä kirja ja eräänlainen Tuntemattoman sotilaan vastakohta.

Ei paranisi niskoitella Ylen ohjeita vastaan, kun on itsekin siellä äänessä.

Mutta kaiken uhalla: Manillaköysi on vanhentunut, Tuntematon sotilas ei.

Ja sekös vasta on ihmeellistä!

Olen eri syistä lukenut molemmat teokset paitsi lukuisia kertoja, myös parin viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Meren sotakirjoista Sujut on mielestäni Manillaköyttä etevämpi, mutta oikeastaan en enää pidä siitäkään. Meren romaaneista Peiliin piirretty nainen on suosikkini.

Yritin varmistaa tätä outoa mielipidettäni ja katselin kirjahyllystä myös Paavo Rintalan Sodan ja rauhan ääniä.

Minkä takia, herra isä, tuo aineisto ei ole Ylen Elävässä arkistossa? Kirja on aivan vertahyytävän hyvä ja tuntuu täysin ajattomalta. Tavallaan kysymyksessä ovat dokumentit eli haastattelut, mutta suoruus, niukkuus ja keskitys ovat kyllä Rintalaa.

Mutta että Meri ja vastaavasti Salama ja melkein koko modernismin runous vanhentunutta?

Kun luen näitä kirjoja, jotka ovat joskus merkinneet minulle huippua, joista eräiden valmistumista olen seurannut, joiden tekijöitä tunnen, päädyn omituisesti tässä blogissa modernismin eli siis 1950-luvun – 1980 –luvun kirjallisuuden yhteydessä toistuvasti käytettyyn haukkumasanaan venkoilu.

Omituista venkoilua. Ihan tulee mieleen, että oliko tämä Kekkosen aika niin kaksimielistä, että asiat kirjoitettiin varmuuden vuoksi kirjallisuudessakin kautta rantain?

Manillaköysi oli ilmestyessään 1957 jotain aivan uutta proosassamme. Se käsitettiin sellaiseksi ja sitä juhlittiin. Se avasi railon Päätalo-kirjallisuuteen, eikä se railo ole vieläkään umpeutunut.

Nyt se on minun silmissäni kuin kubistinen maalaus. Kubismi – joka tulee muutenkin mieleen Meren yhteydessä – oli loistava suuntaus tai koulukunta, mutta sen aika oli 1905-1920. No, Suomessa maalattiin hienoja kubistisia tauluja 20-luvulla ja 30-luvullakin.

Mutta jos joku maalaisi sellaista nyt? Tuntuisihan se kiusalliselta yritykseltä ”keksiä lisää ruutia”. Se kaikki on tehty jo. Kohteen näyttäminen eri puolilta samanaikaisesti on hyvä oivallus.

Romaanissa Manillaköyden yhteydessä tulevat mieleen Curzio Malaparte ja Joseph Heller. Mutta oikeastaan burleski, eli asioiden vetäminen oikein kunnolla poskelle, on tunnettu aikojen alusta. Minulle läheinen Rabelais’n teossarja, vallankin Pantagruel, on alusta loppuun ”pyhien arvojen” rienaamista. ”Karnevaalikulttuurista” on kirjoitettu paljon parempiakin kirjoja kun Bahtinin. Ja läskiksi paneminen oli tapana jo Babylonissa (väärän kuninkaan päivä jne.). Katso lähemmin tässäkin kohdin todenperäinen Sinuhe.

Mutta miten olisi mahdollista, että hieno taidesuuntaus kuihtuisi herbaarioon prässättäväksi? Minun esittämänäni tämä ajatus hipoo isänmurhaa, koska olen poiminut estetiikkani Otavan käytävältä 19 vuoden vastaanottavaisessa iässä, jolloin maisteri Anhava, hänen hyvä oppilaansa maisteri Suurpää, toista koulukuntaa edustanut tohtori E. Kauppinen ja sitten 70-luvulla P. Haavikko olivat esikuvia ja jäljittelyn kohteita. En muuten muistele noita elämäni vaiheita ilolla; olin tehtävissä, joihin minulla ei ollut edellytyksiä, ja lisäksi lapsellinen.

Opin silti jo silloin, että huonoa kirjallisuutta on Waltari, Linna ja muutenkin etupäässä sellaiset kirjat, joita WSOY julkaisee.

Nyt näyttäisi siltä, että olen muuttanut mieleni.

Vähän niin kuin elokuvassa: kuinka moni katsoo Godardin kiitettyjä elokuvia? En minä ainakaan jaksa. Näin ne aikoinani. Ohukaista ja paksukaista katson, ja Hawksia ja Fordia ja…

Jäljennän tähän Rintalan kirjasta muutaman rivin esimerkiksi siitä, miten kirjoitetaan todella hyvin ja järkyttävästi:

”10.

Tultiin Portinhoikkaan neljän tien risteykseen; siinä oli meikäläisiä kylmiä poikia aikamoinen kasa.

Naapuri pommitti paikkaa ilmasta. Meidän kaatuneisiin tuli täysosuma.

Ympärillä oleva metsikkö oli sen jälkeen omituinen.”

11. = = =”