Islam ja pohjoinen III

Jossain vaiheessa merkittävät rikolliset keksivät edistää toinen toistaan kammottavampia päämääriään rupeamalla kannattamaan tuota tai tätä ideologiaa.

Tarkoitan sellaisia tyyppejä kuin Kaarle Suuri tai J. Stalin.

Kaarle Suuri rupesi erikoislaatuisen uskonnolliseksi ja alkoi rakennuttaa hienoja kirkkoja mm. Aacheniin, kun paavi Stefanus II oli päätynyt pyytelemään häneltä apua langobardeja ja mutia ilkeitä ihmisiä vastaan. Kaarle käsitti heti, että kun frankit marssivat kerran Italiaan, niin ikinä ne eivät lähde sieltä pois, ja apua järjestyi.

Todellisen tyrannin tuntee siitä, että heikäläisillä on kyky myös muunnella tai vaihtaa ideologiaa kulloisenkin tarpeen mukaan. Stalin väitti toimivansa suuren Leninin oppien mukaan, mutta se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Viisaana miehenä hän oli jo nähnyt, ettei Leninin oppeja voinut soveltaa käytännössä. Ja Hitlerin hyökkäyksen ahdingossa - siis kun hän ei ehtinyt itse hyökkäämään ensin, kuten varmaan ajatteli – hän palautti jopa venäläisen isänmaallisuuden ja lopetti kaikki puheet kansainvälisyydestä eli internationalismista ja lakkautti Kominternin.

Samanlaista käytännön päättäväisyyttä esiintyy jopa keskiajalla vieläpä Islamin maissa. Esimerkiksi Turkin suuret sulttaanit järjestivät vainoja silloin kun se oli poliittisesti tai taloudellisesti tarkoituksenmukaista, mutta kaupankäynti vääräuskoisten venetsialaisten kanssa vääräuskoisten bysanttilaisten päänmenoksi ei tehnyt edes tiukkaa.

Tässä kolmiosaisessa kirjoituksessa käsiteltyjen asioiden kannalta esitän oman epäilyni, onko ylimalkaan mahdollista, että vähemmistöideologia voisi säilyä mitenkään entisellään muuttuessaan enemmistöideologiaksi?

Varhainen kirkko muutti asenteitaan aina sen mukaan, miten pahana Rooman keisarit olivat, ja kun Konstantinus oli tehnyt Vatikaanissa vuosisatoja myöhemmin väärennetyn liiton ja luovutuskirjan kirkon kanssa, enemmistöläisen kirkon politiikka riippui silminnähden kilpailevien suuntausten elinvoimasta. Kun osa gooteista oli hurahtanut areiolaisiksi, kirkko kiivaili opillaan. Kun kataarien ja muiden hyvien ihmisten kaiken järjen mukaan tavattoman kristillinen liikehdintä alkoi aidosti häiritä kirkon liiketoimintaa, oli perustettava ja mobilisoitava kokonainen salainen poliisi, dominikaaniveljestö.

Sama opillinen uskollisuus, johon oli satojen vuosien ajan suhtauduttu leväperäisesti, nousi äkisti arvoon. Kun puhe oli miekkailutaitoisten pakanaporukoiden käännyttämisestä, useakin paavi tähdensi tulkintojen suurpiirteisyyttä.

”Kirjakulta sanoo, että älä tapa. – Joten jospa jättäisitte ainakin osan paperista henkiin.”

”On myös kirjoitettu että älä varasta. – Joten voitaisiinko sopia siitä, että jättäisitte ainakin ehtoollisastiat rauhaan?”

”Raamatussa tosin on sellainenkin erikoinen määräys, että huorin ei saisi tehdä. –Voitaisiinko sopia, että jättäisitte vähemmällä huorinteon ainakin messun aikana ja etenkin alttarilla?”

Esimerkit ovat Toursin viisaan Gregoriuksen kronikasta, mutta olen lukenut aivan samanhenkistä sananselitystä siitä vaiheesta, kun viikingit olivat asettumaan päin ja alkoivat ymmärtää uuden uskonnon entistä edullisemmaksi, koska omat entiset vainajat pakkasivat kummittelemaan uhrilehdoissa, ja heitä muistavat olivat kovia nousemaan kapinaan.

Kiesuksen uskon tultua jokaiselta poliittista vastarintaa yrittävältä voitiin huitaista pää poikki isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, kuten tiettävästi usein tapahtui.

Pappi on tänäkin päivänä peräti usein samassa kuvassa hirttosilmukan kanssa. Puheet kuolemaan valmistamisesta voinee jättää omaan arvoonsa.

Toivon että arvoisat, oppineet ja jalosukuiset lukijat muistavat, että olen jumalinen mies enkä edelle kirjoitetulla halua halventaa kristinuskoa, vaan kuvailla, mitä sillä uskolla on eri aikoina tehty. Eikös se ole tämä amerikkalaisten vielä istuva presidenttikin mielestään varsin innokkaasti Jumalan asialla?

Tällä hetkellä sotaa käydään tiettyjä islaminuskoisia vähemmistöjä vastaan, eli sellaisia kuin esimerkiksi taliban. Käsitykseni mukaan noin yhdeksänsataa miljoonaa muslimia pitää uskontojen eroavuutta kukaties valitettavana seikkana mutta silti tosiasiana, jonka kanssa on elettävä.

Varhaiskirkon Lähi-Idässä toiminut vähemmistö keksi seudulla perinteisesti harjoitetun askeesin lukemattomine kieltoineen. Homma hiipui siinä vaiheessa, kun vähän kaikki alkoivat olla kristuksenuskoisia.

Lännen kirkko kehitti muun muassa selibaattisäännön vastan IV lateraanikokouksessa 1213. Juoni oli selvä. Kun papistolta vaadittiin ”siveyttä”, kaikkien pappien lapsista tuli aviottomia, joten kirkon virkoja ei voinut panna perinnöksi.

Tämä oli oivallinen ajatus, joka ei pitkiin aikoihin häirinnyt pappien perhe- eikä sukupuolielämää millään mainittavalla tavalla.

Kun protestanttinen uskonto nousi enemmistöksi eräissä maissa, vallankin Skandinaviassa, taitavat kuninkaat muotoilivat piispoista ja papeista hallintomiehiä, joiden tärkein tehtävä oli taata kruunun tulojen jatkuvuus. Jopa meillä Suomessa Mikael Agricola oli enemmän Kustaa Vaasan ylöskantomies kuin hengellisen palon kärventämä prelaatti.

Selibaattimääräyksen purkaminen puolestaan aiheutti sen, että tänäkin päivänä noin 75 prosenttia maan hallitsevasta luokasta kuuluu pappissukuihin tai on läheisesti tekemisissä niiden kanssa.

Enemmistöuskonnon edut olivat niin selvät, ettei edes Venäjän Aleksanteri I tarvinnut kenenkään neuvoa vahvistaessaan valloitetun Suomenmaan lait ja uskonnon, ja ensimmäisenä kiittäjien joukossa oli sodan vielä jatkuessa Turun arkkipiispa Tengström.

Kun kansan keskuudessa alkoi ilmetä hälyttävää valistuneisuutta, pantiin pystyyn käräjät ja varhainen herännäisyys havaittiin rangaistavaksi teoksi – Paavo Ruotsalainen ja häneen liittynyt, virkauralla mielestään kovin vitkaan edennyt papisto.

Paavo Ruotsalainen muuten oli luonnonnero, joka esitti omien tuntojensa ja järkeilyjensä tuloksena hätkähdyttävässä määrin samoja ajatuksia kuin aikalaisensa Kierkegaard, jonka olemassaolosta hänellä ei tietenkään voinut olla mitään tietoa.

Mitä Paavo Ruotsalaiseen sitten vielä tulee, olen koettanut perehtyä muihinkin kuin yleisesti tunnettuihin kiinalaisiin klassikkoihin ja ollut havaitsevinani, että konfutselaisuus – uskonto ilman uskoa – näyttää olleen kaikkien aikojen onnistunein poliittinen oivallus. Kiinahan piti myös buddhalaisuuden ja sitten Taon kautta aikojen erinomaisesti sotilaallisen ja taloudellisen vallan käyttäjien osoittamien raja-aitojen sisällä.

Mutta siunatuksi lopuksi tältä paikalta en voi olla toistamatta hämmästelyäni siitä, että Kiinan Kungfutse ja Intian Gautama Buddha olivat melkein aikalaisia – 600 – ja 500-luvun poikia ennen ajanlaskumme alkua. Eikä tuo 500 vuotta Jeesukseen ole niin mahdottoman pitkä aika. Eikä 600 vuotta Muhammadiin.

Ja lisäksi Jesaja eli noin sata vuotta ennen kiinalaista ja intialaista kollegaansa.