Kunnia kuuluu

Kukkii runsaimmin yli 50-vuotiaana…

Rohkaisevaa.

Lehdet ovat jo todenneet aivan oikein, että ruotsalaisperäinen Mossbergin – Stenbergin Suuri Pohjolan kasvio on sangen mainio teos, tosin kallis, yli sata euroa, paitsi Suomalaisen Kirjakaupan tarjouksessa.

Valokuvakasviot ovat hävinneet piirretyille kuville siksikin, että valokuvien siisti painaminen on niin vaivalloista. Pohjolan Luonnonkasvien 1930-luvun laitos oli hieno, mutta mistäpä sitä enää saisi?

Tämä nyt kehaistu teos perustuu piirroskuviin ja sisältää hyödylliset pikku kartat ja jopa luonnoksia kasvupaikoista.

Ei se tietenkään pysty kilpailemaan Flora –kasvion kanssa (WSOY 1987), jonka taustalla on legendaarinen Flora Danica, sadan vuoden työ.

http://tinyurl.com/6onpcg

Vaikka tuo hienonhieno tuhansien kuvataulujen kokoelma, jossa jokainen kuva on taideteos, on Det Kongelige Bibliotekin sivuilla hyvin laadittuna sähköisenä tietokantana, tässä tapauksessa paperille painettu kuva on toista luokkaa.

Tanskalaisille on annettava kunnia siitä, että heillä oli 1800-luvun alussa kirjailijoiden (Andersen, Kierkegaard) lisäksi vaikeasti käsitettävä määrä maailman huipputason tiedemiehiä, muun muassa fyysikkoja ja kielitieteilijöitä.

Kasvioppi ei ole enää seksikäs aihe. Vanhimpien lukijoiden mielikuviin saattaa sekoittua kauhun elämyksiä pakollisesta kasvien keräämisestä. En tiedä, onko kasvien tuntemisessa ja opettelemisessa mieltä. Minusta se on hauskaa, ja pitää kuulemma dementian käsivarren mitan päässä, kuten muukin ulkomuistin harjoittaminen.

Tanskalaiset kasvitieteilijät olivat ruotsalaisen Linnén vanavedessä korkeatasoista joukkoa, ja Linné puolestaan keksi taksonomian. Sana tarkoittaa järjestelyä. Jokseenkin kaikki kasvien luokittelujärjestelmät ovat mielivaltaisia. Linné keksi luokitella rehuja mielivaltaisesti erilaisten heteiden ja emien ja sen sellaisen perusteella. Myöhemmin asiaa yritettiin helpottaa keksimällä kasviryhmiä esimerkiksi kukinnon perusteella. Ruusulta näyttäville annettiin nimeksi Rosacae ja herneen mieleen tuoville Papilionacae ja niin poispäin. Noillakaan ryhmillä ei ole paljon tekemistä geneettisen läheisyyden kanssa.

Kasvien tunnistaminen perustui omituisten sanojen opettelemiseen. Oli järkeiltävä hyttysten keskellä sateessa seisten, onko jokin lehti vastapuikea vai suikea ja oliko sikiäin luotinalainen.

Siinähän mietittiin.

Nykyisin ei voikukkaa tarvitse tarvitse erottaa niittlyleinikistä.

Ehkä niin on hyvä.

Mikko Juva –vainaja tunsi nimeltä ties kuinka monta sataa kasvia. Isäni saattaa edelleen muistaa putkilo- tai ainakin kukkaiskasvit jokseenkin hyvin. Itse olen opetellut perusvalikoiman muutaman kerran uudestaan. Kun yksi lapsista pyrki kansakoulunopettajaseminaariin ja sinne pääsikin, kunnes hairahtui tieteeseen, kävi ilmi, ettei kasveja voinut enää kerätä, koska harmaata imupaperia ei enää valmisteta.

Kasveja tuotiin sitten kouluun sanomalehden välissä värinsä menettäneinä tai mikroaaltouunissa kuviattuina.

Mutta vielä nuo kävelyreitin varren lutukat ja matarat pyörähtelevät mieleen, puhumattakaan stellariasta ja myosotiksesta ja muistan, että lupiini oli ennen karkulaiseksi eli ilkeäksi rikkaruohoksi toteamistaan nimeltään komea sudenpapu. Mitä perua mahtavat olla hauskat suomenkieliset kasvin nimet niin kuin mähkä? Lönnrot ehti kunnostautua tälläkin alalla, mutta entinen maakansa oli kai kiinnostunut yksinomaan siitä, oliko heinä syötävä vai ei.

Hitusen olen haikea siitä, ettei kasveja bongata. Se olisi niin paljon helpompaa ja järkevämpää. Kylmänkukkaa en ole koskaan nähnyt. Se on kasvikirjoissa samalla aukeamalla kuin Pulsatilla eli Tilsapulla eli kangasvuokko.

Omat kasvini ovat tallella. Olin jo koulussa niin nyhverö että en käyttänyt suvun yhteisiä kasveja, vaikka ne olivat menneet jo vuosikymmeniä täydestä.

Herbaarion laittaminen kävi työstä – teippiä ei oikein ollut keksitty, vaan viimeisen päälle toimien kasvit kiinnitettiin ohuelle kartongille viiltämällä eri kohtiin kahta puolen vartta ja kukintoa viillot ja pujottelemalla valkoiset liimapaperisuikaleet arkin takaa.

Nimilappuun pantiin kasvin löytöpaikaksi ”lähellä tietä”.

Sekös harmitti opettajaa.

Se Flora – jos sattuu silmään divarista – kelpaa kuva kuvalta kehystettäväksi, ellei olohuoneeseen niin työhuoneeseen tai mökille. Gyldendalin tanskankielinen versio (700 s.) ei ole kallis, mutta on matkamiehelle painava. Nykylaitosten painojälki ei tietenkään vedä alkuunkaan vertoja menneisyyden kivipainokuville, mutta viis siitä.

Juolahti muuten mieleen, että uuden Olympuksen (SP-570 UZ ja hinta alle 400 euroa) 20-kertaisesta zoomista on kohistu, mutta sen makro-ominaisuudet ovat niin julmat, että olen kuvannut pari päivää erilaisia heiniä ja muurahaisia käsivaralta.

Jos kuitenkin… Jospa kävisin näppäisemässä kuvan vaikka Agrostis tenuiksesta