Huomioni kiinnittyi sellaiseenkin, että tämä blogini luokiteltiin eräässä yhteydessä ”yhteiskunnalliseksi”.
Voi olla.
Isältä amputoitiin kuolion takia jalka, ja nyt näyttää, että 87-vuotispäiviä päästäänkin pitämään.
Kirjoitan tässä mielelläni ajasta juuri ennen syntymääni eli sotavuosista. Olen hakenut yhteyttä kansalaissodan läpikäyneiden ja heidän lastensa, toisen maailmansodan aikana aikuistuneiden tai kuolleiden kesken.
Lähtisin romaanin teoriasta eli Robinson Crusoesta. Kun häneltä alkaa loppua muste mutta aika ei lopu, hän alkaa punoa tarinaa itsestään.
Ehkä tämä yletön halumme kirjoittaa ja puhua on tuota autereisen ja aution taivaanrannan pelkoa.
Koska kuolema on yksinäinen saari, jolla yksikään alus ei koskaan käy, tarvitsemme nuo tarinat nitoaksemme itsemme yhteen menneisyyden kanssa.
Menneisyys on Crusoelle aina haaksirikko ja elämä tapaturmaista.
Kun itse yhdistän sukupolvien kertomuksia, minulla on käytettävissäni neljä ääntä. Meitä on ollut yli kymmenen vuotta neljä sukupolvea aivan täysin hengissä, ja takavuosina oli viisi.
Eilen lipsahdettiin Karjalan ja Inkeri asioihin. Isäni isä, joka tämän jutun kuvassa ajaa vuonna 1920 moottoripyörätaksia Terijoella, kyydissä luultavasti kruununvouti Paavolainen, oli seisoskellut kuuntelemassa bolshevikkeja koulukaupungissaan Pietarissa.
Jotenkin outoa, että hänen perheensä on osa ilmiötä, jonka ukrainankielinen nimi on Holodomor. Osa tämän isoisän lähisukulaisista ammuttiin jo Venäjän sisällissodan aikana, mutta osa vietiin leireille eli Gulagiin ja loput tappoi nälkä.
Vuosien 1930-1932 nälänhätää on sanottu suurimmaksi yksittäiseksi ihmisen aiheuttamaksi katastrofiksi. Kymmenen miljoonaa kuollutta Neuvostoliitossa on käypä arvio.
Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa ovat ahkerasti liikkeellä – sota, nälkä, rutto, kuolema.
Viidettä ei mainita – ihmisten surmaaminen muuten vain, sosialismiin siirtymiseksi tai siitä pois siirtymiseksi, sen takia että he ovat väärän rotuisia tai tunnustavat outoja uskontoja.
Tuon valokuvan ottamisen hetkellä asiat olivat vielä edessä. Suomalaiset siirrettiin Pietarin seudulta Krasnojarskiin, Irkutskiin ja itseensä Kolymaan.
Se oli tämä mies, joka oli tavallaan perustellusti sitä mieltä, että Leningrad saisi kernaasti hävitä maan päältä, koska sieltä oli tullut niihin kauhea tuho. Ja hän siis puhui kaupungista, jossa oli kasvanut. Sotien jälkeen hän ei juurikaan suostunut puhumaan venäjää, vaikka osasi sitä täydellisesti.
En osaa moittia.
Jos menettää samanaikaisesti sukunsa ja tulevaisuutensa, ei siihen jää juuri elämisen aineksia.
Ihmisellä pitää olla maailmassa tukijalka. Ainakin yksi.
Tämä perheen sisäisen historian perspektiiviä minä mietin itsekin, kun muutama aika sitten katselin omia muistiin panoja sukulaisistani.
VastaaPoistaEräs omainen tuli äidiksi 16-vuotiaana ja isoäidiksi 34-vuotiaana.
53-vuotiaana hän oli isoäidin äiti ja 71- vuotiaana hänestä tuli isoäidin isoäti. Eukko on niin terve, etten ihmettelisi, jos ehtisi nähdä viisisukupolvea jälkeläisiään.
Siinä kuusi tai seitsemän sukupolvea menee sataan vuoteen.
Sitten taas poikani äidin suku: hänen isoisänsä oli syntynyt 1863, nälkävuosiin. Satavuotta on hätinä kolme sukupolvea.
En tiedä, johtuuko sitten tuosta, mutta minusta tuntuu, että omassa suvussani, jossa on usein useita sukupolvia paikalla, puhuttaisiin enemmän menneisyydestä koska muistelijoita on enemmän. Sitä vastoin poikani äidin suvussa ei juurikaan puhuttu menneisyydestä, kun siitä kertojia ei ollut.
Itse huomasin, miten isäksi tuleminen sai katsomaan taakse, keitä siellä oli ja isoisäksi tuleminen sai taas niskan liikkeelle. Poikanikin pyysi ensimmäistä kertaa minulta tietoja omista esivenhemmistaan sen jälkeen kun kuuli tulevansa isäksi.
Eräällä tavalla kyse on vanhemman vastuusta; uuden jälkeläisen tullessa, sitä välittä tiedon siitä, misä on tullut ja keitä sitä oikein ollaan.
17-vuotiaana äiti lähti Liperistä Käkisalmeen kauppa-apulaiseksi ja pitivät siellä kuin omanaan, talon tyttöjen kanssa nukkui. Lähti, koska isänsä oli mitään ilmoittamatta käynyt nostamassa piikomispalkat ja vaateostoshaaveet
VastaaPoistapiti unohtaa. Isän isoisää sanottiin merikapteeniksi, koska hän oli laivalla tullut Tukholmasta Karjalan Kannakselle. Isoisä oli muurari, kiertomies ei ollut
mitään, mutta maatila Laatokan rannalta ei jäänyt haaveeksi.
Kun torstaiaamuna Lohilahdella ulkoilutin koiraa metsässä olevalle ladolle asti
ja kurkistin sisään se oli samanlainen suuri ja korkea, jollaisen nurkkaan 70-luvun
alussa tein maalauspaikan. Sen ladon rakentaja, isän veli kuoli 45-vuotiaana, koska
kenttäsairaalassa leikkauksessa oli vatsaan jäänyt rätin pala, joka piti hirveässä tuskassa ja kehittyi syöväksi 60-luvulla. Hänen haaveensa ja suunnitelmansa näkyivät
valon kirjoituksena laudan rakosissa – kuokkavieraana siellä seisoin, liian pian
rakennus oli pantu pois viralta.
Laskettu aika kahden viikon päästä ja koko porukan tuloina äitiysraha, koska elämän hallinta yksilön kohdalla voi vuotaa sellaisista rakosista, joita kutsutaan
sellaisilla nimillä, ettei apua tarvita. Ja yhteisön tuen paikalla on karsastus. Oliko silloin samanlaista kun nuo ladot rakennettiin.
Minun elämä on monesti ollut runon varassa. Joskus ajatellut että tärkeät pitäisi luetella – tilanteineen, koska muuta tukijalkaa ei ole löytynyt.
Emily Dickinson – on yksi hyvä ja häntä tunnen niin vähän, ettei tule sotkua.
Viime aikoina Eero Suvilehdon runot ja aforismit ja väitöskirja Dimitar Dimovin Tytyn murroksen romaanina Bulgarian kirjallisuudessa. Mutta kun lukeminen on sitä, että
kurkistaa … en ole mitään kokonaan ymmärtänyt. Niin kuin katselisi hirven makuuksia, sillä tavalla katsella…
Olkaa hyvä - pitäisi riittää ainakin elokuulle asti:
Emily Dickinson (1830–86)
IN lands I never saw, they say,
Immortal Alps look down,
Whose bonnets touch the firmament,
Whose sandals touch the town,—
Meek at whose everlasting feet
A myriad daisies play.
Which, sir, are you, and which am I,
Upon an August day?
(1924)
Säädä kirkkautta valaistuksen muuttuessa.
VastaaPoistaSananlaskujen kirja 8:27: ”Kun hän taivaat valmisti, olin minä siinä, kun hän veti piirin syvyyden pinnalle”.
Eilen mutsi soitti ja kysyi, että olinko jo ostanut faijalle kellon, kun oli sen hyvän kellon toissa päivänä pesukoneessa rikkonut. En ollut muistanut ja lähdin sitä heti ostamaan. Ei isä enää ajan kulua ymmärrä, mutta kello kädessä on turvallisempi olla.
Se rikki mennyt on Sveitsiläinen merkkikello ja kultaa. Vien sen kellosepälle näytille, kun tuossa lähellä on eräs joka sitä on ennenkin korjannut. Ei kyllä ilahdu näkemästään.
Erich Auerbachin Mimesis.
Mutsin vittuilu oli aina paljon purevampaa, siinä oli sellainen ovela jälkipotku -
katu-uskottavuutta kaiketi.
Sekin kerta, kun se siellä pankissa oli jättänyt ne käsineensä tiskille ja joku toinen väitti niitä omikseen ja se antoi ne sille. Ja siis sanoi, että häpeää sitten kotonaan, kun huomaa.
Ja eräskin sukulainen halusi päästä takaisin suosioon, mutta ei päässyt. Mutsi sanoi mulle, että se ihminen on hänelle kuollut, mutta en muista, että koskaan olisi venäläisiä vihannut, tai sanonut heistä pahaa sanaa.
eikä sen velikään - siis noista eloon jäänneistä, niitähän oli kaiken kaikkiaan kymmenen - sehän oli sodassa paljain käsin joutunut tappamaan venäläisen, kun oli itse haavoittunut kranaatista hetkeä aikaisemmin, eikä asetta ollut lähellä. Ei kuulemma nuori ja vahva ihminen kuole sillä tavalla kovin helposti. Puhui aina, että ei me siellä oltu venäläisiä tappamassa, vaan vihollisia, jos joku innostui liikaa ryssittelemään.
isän äiti kun opetti minulle venäjää, sanoi, että musta kissa on koška (кошка) ja lusikka on loška (ложка).
Kiusallisia joskus nuo sukututkimukset. Eräs haraa juoksottuu nipin napin 1500-luvun puolelle: " .. talollinen N.N. oli maksanut xx määrän veroa". Seuraavan kerran jo mentäessä 1600-lukua kirkonkirjat käyttävät hänestä ammattia sikopaimen. Se ei liene ollut tavoiteltavin ammatti siihen aikaan. Myös nimi Suurkurkku antanee viitteitä siitä, miten tämä kantaisäni oli pistänyt talonsa menemään.
VastaaPoistaYhteiskunnallista? Niin, no, jollakin syntyy näitä verkkoja tai aaltoja tai mitä lienevät ne mahdollisuudet, että me kukin näiltä pikku saariltamme voimme viskellä pulloposteja sekaan ja kuvitella läheisyyttä tai edes rinnakkaiskohtaloita.
VastaaPoistaMutta enimmin minä luen sitä, miltä siellä saarella tuntuu. Sitä vain ei oikein osaa kommentoida.
Puhuit joskus kävelemisestä ja kirjoittamisesta tai ajattelemisesta. Kirjoittamisen käsittämättömyys on siinä, että yhtäältä se pitää liikkeellä, elävänä, pois mustista kauhukuopista, joihin voi vajota, jos jää paikalleen, toisaalta se tuo lähelle juuri niitä vajottavuuksia.
Minun lapsuudessani oli Onni-niminen yksijalkainen mies. En tiedä, missä hän oli jalkansa menettänyt, sodassa kai. Onni ei paljon puhunut, pysytteli vain huoneen pimeissä nurkissa.
Vaikka sukulaiset kuoloo ja tulevaisuus mänee, niin aina löytyy suomalaiselle joku suo.
VastaaPoistaSilloin tällöin tunnen itseni ihmissyöjäksi, maistelen ja pureskelen toisia, joskus nielaisen vahingossa. Yritän sitten paikata ihosiirrännäisellä, omasta lihastani tietenkin. Opettelen paraikaa näitä keinoihoja, joita on nykyään kehitetty lääketieteessä. Voisi kokeilla itsellekin, ei olisi niin riippuvainen muista ihmisistä.
VastaaPoistaTuvassa on sivustavedettävä jossa vuosiluku 1865. Kaunis ja hyvä maata. Siinä on kuoltu ja siltikin siinä on hyvä maata. Ehkä juuri siksi.
Kaikille plokkaajille sanon:kyselkää vanhoolta. Nauhoottakaa niiren muisteloota. Mua niin sainhesti karuttaa, kun en mommaani enempää jututtanu. Soli pohojaksunu Pohojanmaallen toiselta pualen Suamia vanhallepoijallen emännäksi - "verentuama". Soli vastannu paapan kirieenvaihtoilimootukshen. Vanahana se istuu lavittalla muurin kylies ja piti lämminvalakiaa kirietnippu helemas. Luki, itki ja paiskas suuluukusta peshän. Minen, pössöö, älynny kiältää. Annoon sen tärvätä arvokasta suvun historaa. Soli koko elämänsä ahkera kirieenkirioottaja. Kuinkolis ny henuusta lujettavaa paapan ja sen kirieenvaihto. Enoo kaatuu Terekin rintamalla. Varmhan siinä meni senkin kirieet. Ja tiätysti kymmenien vuasien kirieenvaihto suvun kans sinne toiselle pualen Suamia. Tämä mun pohojalaanen sukuni ei oo kirieetä kiriootellu - kellenkä oliskaa, kun on aina ollu sitä miältä, jottei sukaa kukaa kotuansa lähäre, jos siälä saa olla. - Jotakin momman kertomaa on miälhen jääny. Vapaussoran aikana sen koto oli ollu punaasten alueella. Esikunta oli ollu seurojen taloolla. Flikat oli uteliaasuuttansa kulukenu siälä luuraten. Enoo, jonka tyänä mommoli orpoflikkana kasvanu, oli taloollinen, mutta punaaset ei teheny sillen mitää. Soli aina auttanu köyhää. Valakoonen se kyllä miäleltänsä oli. Auttoo pitäjän poikia salaa rintaman läpitte valakoosten pualelle. - Isäni sotareissumuistelot minoon nauhoottanu.
VastaaPoistaKuvaa vilkaistessani tuli kyyditettävän hahmosta mieleen runoilija Ilmari Pimiä. Jos istuja on kruununvouti Paavolainen (Olavin isä?), olisi Pimiän sukulainen. Tietysti sukunäkö voi syntyä lippalakin mallista, samanlainen on Pimiällä jossain kuvassa.
VastaaPoistaIsovanhempani karkotettiin Pietarin seudulta Angara-joen mutkaan Rybatskoe-nimiseen kylään. Isoisä kuoli sinne.Isoäiti pääsi palaamaan Leningradiin. Hän kuoli Petroskoissa, jonne hänet karkotettiin sodan jälkeen.
VastaaPoistaIlmestyskirjan neljä ratsastajaa: sota,nälkä, rutto, kuolema oli kuvattu Lapuan kirkon seinille. En tiedä ovatko vielä, kun en ole käynyt
ad JK
VastaaPoistaSuomalainen taistelija on näköjään legenda. Tähän filminpätkään sisältyy väite, että Suomussalmella vihollisen saattoi tappaa pystyyn niin että hän jäätyi siihen asentoon. Voiko tuo olla totta?
Tämä kannattaa katsoa sisältää venäläistutkimuksen mainilan laukauksista
VastaaPoistaVoi mummo!
VastaaPoistaTekstisi oli kuin runoutta tai hieno aforismi: "Kirjoittamisen käsittämättömyys on siinä, että yhtäältä se pitää liikkeellä, elävänä, pois mustista kauhukuopista, joihin voi vajota, jos jää paikalleen, toisaalta se tuo lähelle juuri niitä vajottavuuksia."
Miten viisaasti sanottu!