Pahiksen ongelma

Sarjakuvista James Bondeihin ongelma on aina sama, mistä löytää kyllin uskottava vastustaja sankarille.

Tämä on viihteen manikealainen kysymys. On rakennettava hyvän ja pahan eli valon ja pimeyden taistelu, ja sen on ratkettava hyvän voittoon. Jos paha voittaa, kuvio on nimeltään dystopia, ja kyllä sekin toimii.

Modesty Blaise –viihderomaanissa Sapelihammas (Sabre-Toth) juonena on pahan eli kommunistien tukema – isku Kuwaitiin 11. päivänä syyskuuta… Pahan voimat ovat koolla Afganistanissa tai mahdollisesti Pakistanin puolella.

Ei tässä muuta kirjoittamista ole kuin että toivottavasti kenraalit ja heidän everstinsä lukevat ahkerasti viihdekirjallisuutta.

Minun tiedossani ei ole, että New Yorkin 9-11 –iskua olisi kaavailtu se täsmällisemmin viihdekirjallisuudessa tai elokuvissa, mutta tähdennys on selvä. Kun vilkkaan mielikuvituksen omaava kirjoittaja punoo juonia, hänen on useimmiten pysyttävä jonkinlaisen uskottavuuden rajoissa.

Vastaavanlaisia juonia punotaan myös vakavissaan. Ian Flemingin ja monien muiden tiedustelutoiminnassa mukana olleiden kirjailijoiden todellinen kokemus siitä työstä on yleensä matalalta tasolta ja kaikkiaankin vähäistä. Mutta ammatti on sama.

Modesty Blaisen kirjoittaja Peter O’Donnell oli jollainen vaikeasti selitettävällä tavalla pahuksen hyvä. Ehkä Modesty jäi James Bondin varjoon. Ehkä naisliikkeen nousu nitisti Modestyn, joka oli monessa mielessä vapaan ja itse ajattelevan naisen esikuva. Kirjojen ja sarjakuvien hienoinen erotisismi peittää näkyvistä järkyttävän tosiasian. Etenkin kirjoissa sankaritar hyppää sänkyyn oman vakaan harkintansa mukaan ja pitää hauskaa. Se ei ehkä ollut 1960-luvulla aivan itsestään selvää.

Itämaiset taistelutaidot tulivat varsinaisesti muotiin ehkä 1980-luvulla (Bruce Lee ja Run Run Smithin Hongkong-elokuvat). Modesty Blaiseissa nämä Kung Fu –henkiset temput ovat itsestään selviä eli Blaise tappelee paremmin kuin Bond.

Sitä vastoin kirjoittajan suuri mieltymys parapsykologiaan vaikuttaa vanhentuneelta. Ei se juonissa ihmeen suurta osaa esittänyt, mutta jonkinlaista kuitenkin.

Telemetria, selkeänäköisyys ja vastaavat asiat ovat tainneet jäädä, mutta kyllä ne tulevat takaisin. Myös humpuukilla on omat liikelakinsa.

Ei pidä liioin unohtaa, että älykkäillä ja nerokkailla henkilöillä on puolensa. Isaac Newtonilla oli se alkemiansa, jota edelleenkin peitellään. Salapoliisiromaanin mielestäni edelleen suurin nimi Sir Arthur Conan Doyle oli sekä uskomattoman lapsellinen että pähkähullu puuhatessaan keijukaisten ja kummitusten parissa – ihan vakavissaan, mikä ikävintä.

Toistaiseksi viimeinen suuri viisas, joka oli selvästi innostunut parapsykologisista ilmiöistä, oli Isaac Bashevis Singer.

Hän kertoo mielellään alan huijareista, mutta hänellä huijarit saattavat osoittautua pyhiksi miehiksi ja heillä voi olla jopa yliluonnollisia kykyjä.

En tunne asiaa lähemmin, mutta viittaan hiukan ujostellen siihen, että Risto Rytin usko yliluonnollisiin taisi ainakin ajoittain ylittää sen, mitä matalakirkollinen perinteemme pitää sopivana. Enimmäkseen se taisi olla rouvan harrastuspiiriä, mutta en pääse siitä vaikutelmasta, että myös Ryti, kiistatta yksi aikansa älykkäimpiä ja monitietoisimpia henkilöitä, piti ainakin takaovea raollaan.

(Älkäämme kuitenkaan liittäkö tähän seuraan Himmleriä ja hänen suomalaista hierojaansa.)