Tikanpojat puussa

Luontoilussa en ole oppinut ymmärtämään, mitä perua on piirre, joka yhdistää sen uskonnollisiin ja poliittisiin ääriliikkeisiin.

Aina syntyy kärhämää siitä, kuka on tosiuskovainen. Ennen pitkää tarvitaan vähintään tervaa ja höyheniä.

Sanoin kerran nimimerkki Morrisille, että hänen piirtämissään Lucky Luke –sarjakuvissa oli virhe. Riding a rail tarkoittaa, että asianomainen käärmeöljykauppias tai vastaava viedään asianmukaisesti käsiteltynä seipäällä eli korennolla ratsastaen pois kaupungista. Piirroksissa esiintyvää ratakiskoa ei kuusi – kaksitoista miestä jaksaisi kantaakaan, eikä siinä olisi liioin järkeä.

Hän oli kauan sitten rouvansa kanssa meillä kylässä ja oli siitä erikoinen tapaus, että puhui englantia ja tunsi Amerikkaa. Hän oli asunut siellä . Ihailimme molemmat suuresti 50-luvun Mad-lehtiä ja pidimme etenkin Wallace Woodia ylittämättömänä.

Tuon sarjakuvasankarin nimi on muuten Ranskassa ”lykilyk”. Ranskalaiset eivät pahemmin perusta englannin ääntämisen säännöistä.

Morrisin nimi oikeasti Maurice de Bévère, ja hän kuoli 2001. Spirou-lehden porukka unohdetaan usein, kun Tintti on niin suosittu ja näkyvä.

Mutta luonnosta: nyt ne ovat siis tervaamassa Pallastunturia.

En ole oikein varma, mikä synnytti partioliikkeen ja luonnossa samoilemisen idean. Saksalainen Wandervögel-aate oli porvarillinen että ei poliittinen syntyessään 1896. Samaan aikaan Kaliforniassa oli syntynyt John Muirin Sierra-liike, joka oli selkeää luonnonsuojelua ja siihen liittyvää luonnossa liikkumista. Yellowstone oli maailman ensimmäinen kansallispuisto, 1872.

Muirilla oli mitä puolustaa. Olen käynyt hänen nimeään kantavassa puistossa, jossa on vallan pirusti punapuita. En ehkä vieläkän osaa ääntää oikein sanaa ”sequoia”.

Kanadalainen Ernest Thompson-Seton (1860-1946) puuhasi partioliikettä yhdessä Baden-Powelin kanssa. Viimeksi mainittu oli kenraali, joka ei karvoistaan päässyt. Ensin mainittu oli romantikko, jonka kirjat huikaisivat, ainakin minut. (Rolf salolla, Villejä eläimiä, Kaksi partiopoikaa jne.)

Yleensä nämä luonnonsuojelijat ovat olleet hiukan lapsellisia ihmisiä. Onhan se jo hälyttävää, että rämpii rutakoissa hyttysten syötävänä ja väittää pitävänsä siitä.

Hallussani on valokuvia Montellin kämpältä 1940-luvulta ja opin jännittävät paikannimet kuten Lommoltunturi ja Palkaskero ennen kansakouluun menoa. Jopa äitini kävi siellä. Isää alue oli jäänyt harmittamaan, kun hänen piti mennä sinne 1939, jolloin tuli muita kiireitä, ja eräällä sotalennolla syystalvella 1944 hän näki ilmasta, miten niksnmannit jysäyttivät Pallashotellin paskaksi Natura-selvitystä tekemättä.

Kun kävin siellä itse ensimmäisen kerran, betonia ja tiiliä oli maastossa aivan kiitettävästi.

Isäni harjoittama ja edistämä tunturiretkeily sai heti paikalla joukon vihamiehiä – muun muassa Linkolan veljekset olivat jo puoli vuosisataa sitten sitä mieltä, että on edesvastuutonta kuljeskella metsissä (ellei ole oikean usko lapsia).

Luultavasti he olivat osittain oikeassa, koska autiomajaverkosto ja ”Kemppisen valtatie” Kiilopäältä Luirojärvelle kuluttivat luontoa pahasti. Sievästihän siellä kuitenkin yritettiin kulkea.

Mutta olette varmaan huomanneet, että tunturiretkeily on yksi digitaalisen yhteiskunnan uhreista? Viimeisiä kertoja tunturissa liikkuessani en enää tuntenut uhkaa enkä suurta yksinäisyyttä.

Eivätkö ne ole hiukan niin kuin kuntopolkuja nämä nykyiset vaellusreitit? Ja eivätkö ne ole puistoja nämä kansallispuistot?

Tunturiretkeilyn aatepohja oli Hellaakoskea, mutta Saarikoski voitti.

Hellaakoskea harva lukee ja harvempi ymmärtää. Hellas ja Pallas…