Itkevä talonmies

Perec on merkillinen kirjailija.

Toissapäivänä mainitsin koetun ja hermoissa sytkyttävän vaikeasta erosta musiikissa. Kognitio vai fysiologia vai molemmat?

Jaavalaiseen musiikkiin (gamelan) mieltyy nopeasti, puhumatta klassisesta intialaisesta. Niihin myös väsyy ennen pitkää, kun ei tiedä mitään rakenteesta eikä kulttuurisesta kontekstista. Mutta oudot sävelkorkeudet ja soinnut sivelevät korvaa.

Perecin Elämä – käyttöohje, romaaneja on tiettävästi kirjoitettu huolellisten matemaattisten mallien mukaan, mutta eivät ne haittaa.

Ajatus on hauska. Kerrostalon ihmiset. Heidän elämänsä, jotka risteävät tai eivät risteä.

Tämän päivän Salatuissa elämissä talonmies Seppo Taalasmaa istahti rappuun itkemään kesken luuttuamisen, ja aivan syystä. On se Helena sellainen…

Perecin hyvin etäinen edeltäjä Flaubert kiivaili, ettei romaanilla ole mitään tekemistä ihmistyyppien selittämisen kanssa. Kysymys on tilanteista.

Kundera sanoo, että juuri niin, mutta tämä ei ollut Sartren oivallus, vaan Kafkan ja Brochin tietoinen ja heidän kirjeenvaihdostaan ilmenevä ohjelma.

Samaa korkeaa perinnettä noudattaa Salkkarit, joissa henkilöiden luonne muuttuu juonen käänteiden edellyttämin tavoin. Tämä Suomen ylivoimaisesti suosituin televisio-ohjelma on avarasti eksistentiaalinen.

”Kotikatu” on sitä samaa kuin kaikki muukin eli tuhoon tuomittu yritys tehdä draamaa tukeutuen oikeaan käsikirjoitukseen ja kokeneisiin näyttelijöihin.

En tiedä, miten muut ajattelevat. Itse suojaudun hyviltä teoksilta. En missään tapauksessa halua katsella korkeatasoisia elokuvia. Toivotan taidelajille kaikkea hyvää, mutta elokuva oli teatterin kaltainen kohokohta-taide, ja lisäksi sosiaalinen seikkailu. Elokuvaa ja näytelmää täytyy siis katsoa jonkun kanssa.

Yhä sakeammin pulppuavat hyvät elokuvat ja moitteettomasti rakennetut sarjat epäonnistuvat tulemalla romaanin alueelle.

Romaani on sellainen, jota luetaan joka päivä. Se elää mielen taustalla silloinkin kun lukija taistelee työelämän kauhuja vastaan.

Valtaosa ihmisistä ei lue romaaneja. Se osoittaa, että he ovat terveitä ja kunnollisia. Luulisin että lukijaksi päätyy erikoisten lapsuuden kohtaloiden kautta tai sitten sillä tavoin, että päässä naksahtaa.

Esimerkiksi sijoitustoiminta (kauppatieteet) ja teknologia (tekniset tieteet) edistyy tai taantuu.

Taiteessa sangen laajasti on mahdotonta tai mieletöntä puhua edistyksestä. On yhdentekevää, oliko Picasso edistyneempi maalari kuin Manet tai Mark Rothko uuden ja paremman ajan airut verrattuna esimerkiksi Jan van Eyckiin.

Kun aloitin sanomalla että Perec on jännittävä, jätin sanomatta että hän tekee toisella tavalla saman kuin Balzac ja Zola. Hän kuvaa inhimillistä murhenäytelmää tai ”ihmisen osaa”, joka ei tiettävästi ole pohjaltaan parantunut eikä huonontunut.

Ei tarvitse olla romantikko sanoakseen, että joku menneiden aikojen korven eläjä on saattanut pitää elämäänsä onnistuneena ja tasapainoisena kunnes on kuollut nälkään tai kontion käpäliin. Itse tietenkin pidän itseäni etuoikeutettuna ja onnellisena asuessani lämmitetyissä huoneissa ja seurustellessani välillisesti puolen maailman kanssa.

Mutta suurta taidetta on syytä varoa, koska se muuttaa kokijaansa samalla tavalla kuin se muuttaa tekijäänsä.

Siis miten niin Salatut elämät? Se on kääpiöteatteria, joka tarjoaa mielenkiintoisia tilanteita mutta on onneksi sillä lailla kökkö, että se ei ala kesken kaiken kuohuttaa tunteita.

Ja eksistentiaalinen? Ihmiset joutuvat tilanteisiin. Ovikello soi aina muutaman minuutin välein, ja sitten on edessä uusi tilanne, houkutus tai kommellus.

Olen tyytyväinen taannoin tässä blogissa esittämääni rinnastukseen: Kafka ja Hašek eli siis Švejk. Kolmas tsekki, Kundera, ottaa tämän samanlaisuuden puheeksi ja tunnustaa tekevänsä se pitkin hampain, koska Hašek oli kammottava hampuusi, joka piti koko kirjallista maailmaa pilkkanaan ja osoitti sanansa suoraan oluttupien yleisölle, joka vastasi riemusta mylvien.

Mutta molemmat luokittelevat tilanteita ja mielellään tilanteita hallinnon hampaissa.

Salkkarit ja Perec? – Kerrostalo. Sinänsä keinotekoinen, ulkokohtainen idea. Ei seurata sukuja – kuten ennen mielellään tehtiin – vaan kuvitteellisen kerrostalon kuvitteellisia asukkaita.

Näin niissä tehdään molemmissa.

Mainio ajatus ja lisäksi onnen omiaan säästämään käsikirjoittajan vaivoja.

Vain keski-ikäinen talonmies itkee porrastasanteella kadotettua rakkauttaan.