Itä-Eurooppa mutta historia

Tämä on taas aihepiirin aloitus.

Rehellisintä silti myöntää, että tiedän asiasta aivan liian vähän, koska en osaa kommunistikieliä. Kun ei tehnyt mieli matkailla Neuvostoliiton aikana sillä suunnalla, olen luultavasti tällä hetkellä ainoa suomalainen, joka ei ole käynyt eläissään Viipurissa, Pietarissa, eikä edes Tallinnassa. Eikä Wienissä. Eikä Prahassa. Eikä Budapestissä.

Keravalla olen käynyt.

Kun muutin Kaliforniaan 1996, se oli ensimmäinen käyntini USA:ssa. Toisin sanoen ainoat seudut, joista luulen tietäväni jotain itse nähtyä ja koettua, ovat Ranska ja Pohjois-Italia ja tietysti Saksa.

Tämä ei ole asennetta, vaan elämänkohtaloita.

Suomessa ei ole, muutamaa kapeaa erikoisalaa lukuun ottamatta, historiantutkijaa, josta olisi oikeastaan kuultukaan muualla Euroopassa.

Eihän meillä ole kuuluisia kirjailijoitakaan? Kyllä niitä nyt kuitenkin alkaa olla. Sekä kevyessä että raskaassa musiikissa ja myös elokuvassa esiintyy tekijöitä, joista on kuultu puhuttavan muuallakin. Omasta mielestämme design ja arkkitehtuuri ovat valiotasoa, mikä tarkoittaa kai sitä, että kaksi – viisi henkilöä on saanut myönteistä huomiota.

Mutta eurooppalaisten yleisesitysten perussävy on imperialistinen.

Osoitan sormella kiukkuni kohteeksi käsitteen ”länsimainen sivistys”, jota mekin kuulumme puolustaneen, etenkin idän laumoja vastaan.

Hallussani olevien ja tuntemieni käsi- ja oppikirjojen mukaan länsimainen sivistys tarkoittaa tarinointia, jonka kohteena ovat Iso-Britannia, Ranska ja Saksa. Mukaan on otettu Pohois-Italia ja Espanja ns. suurvalta-aikaa koskevin osin. Yhtenä pakettina käsitellään ”Alankomaat”.

Venäjä ei missään tapauksessa esitä muuta roolia länsimaisessa sivistyksessä kuin uhkan roolia. Korkeakoulukirjallisuudessa sellaiset pikkuasiat kuin Venäjän kirjallisuus ja Venäjän musiikki onnistutaan sivuuttamaan. Venäjän tieteestä ei ole kuultu puhuttavankaan ja esimerkiksi luonnontieteiden korkea taso Neuvostoliitossa käsitetään tavalla tai toisella sotarosvoukseksi.

Skandinavia saattaa saada joitakin jaksoja Ruotsin suurvalta-ajan vuoksi ja uudemmassa kulttuurihistoriassa Ibsenin ja Strindbergin näytelmäkirjallisuuden synnyinpaikkana.

Vaikka meitä suomalaisia ei tunneta, suhtautuminen on suopeaa, ja kun ilmoitamme pontevasti kuuluvamme läntiseen Eurooppaan, vastaan ei yleensä väitetä. Länsi- ja Itä-Euroopan raja on niin selvä, Triestestä Wienin kautta Oderille ja siitä epämääräisesti pohjoiseen. Idän ja lännen raja Suomessa noudattaa yleensä Pähkinäsaaren rajan suuntaa, vinosti Karjalasta Perämeren rantaan.

Sääli ettei Suomessa ole kirjoittajaa, joka osaisi kirjoittaa Euroopan historian täältä Baltian meren pohjoisrannalta nähtynä. Tiedossa ei ole, että tuollaisen kirjoittajan kehittymistä liioin edistettäisiin millään tavoin.

Tämä ei ole mitenkään hirmuista. Meillä on hyviä tutkijoita, jotka ovat perehtyneet eurooppalaisiin erilliskysymyksiin, mutta yleensä heidän aikansa täyttää opetus tai jokin muu hyödyllinen toiminta.

Olen kerran, kaksi tai kolme kertaa maininnut, että Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria on ilmestynyt lyhennelmänä englanniksi, mutta kukaan ei ole koskaan kuullut siitä eikä sen kirjoittajasta. Saksan kielialueella kirja on myynnissä, mutta sitä kohdellaan eksoottisena erikoisuutena, joka huvittaa lähinnä loistokkaan tyylinsä takia.

Selitys on selvä. Kirjoittaja oli wieniläinen ja lisäksi juutalainen! Valtavista saavutuksistaan huolimatta Wien hyväksyttiin vastan Kunderan ja hänen suosijoidensa ansiosta noin vuodesta 1985. Wieniläisestä kulttuuripiiristä näkyvissä on vain prahalainen Kafka, joka oli juutalainen.

Britti Norman Davies, joka julkaisi kymmenen vuotta sitten erilaisen kirjan ”Europe” on nyt jatkanut artikkelikokoelmalla Europe East & West. Hän – asiallinen akateeminen tutkija – on sitä mieltä, että maantieteelliseen itään sijoittuvaa historiaa on perinteisesti ja tietoisesti väärennetty. Englanti ja Ranska ovat niin hienoja, koska niillä oli kirjakieli, kirjallisuus, taide ja tiede jo 1500-luvulla. Siihen ei kuulemma auta sanoa, että niin oli Puolassakin, Kopernikuksesta alkaen – ja 1300-luvulla aloittaneita yliopistoja ovat Krakova ja Praha.

Hän mainitsee, että puolalaiset ovat läntisen historiankirjoituksen mukaan ilkeän antisemitistisiä ihmisiä. Hän jatkaa, ett juutalaiset karkotettiin valtion toimin mm. Espanjasta, Ranskasta ja Englannista, mutta heitä kutsuttiin Puolaan. Vainoja järjestettiin usein Venäjällä ja tarvittaessa Saksaa puhuvissa maissa.

Davies kysyy, mikä tekee Irlannista länsimaisen sivistyksen tyyssijan verrattuna Puolaan.

Länsimaiden romantiikan vuoksi Kreikka on luettu 1800-luvun alusta alkaen länsimaihin, koska Kreikassa kuuluu vallitsevan valistunut, eurooppalainen eli siis länsi-eurooppalainen perinne. Tämä Kreikan oloja tuntevalle henkilölle yllättävä tulkinta on edelleen käypä. Bulgaria, Romania, entinen Böömi ja Määri ja tietysti Unkari ovat ihanaan Kreikkaan verrattuna takapajuista itää.

EY:n rahoittama laaja ja perinpohjainen tutkimus ja yleisesitys ”Euroopan historia” käsitteli seitsemää EY-valtioita ja meni onneksi roskikseen vuoden 1989 tapahtumien ja itälaajentumisen takia.

Tutkimuksellisesti rautaesirippu on erottanut idän lännestä tuhat tai ehkä kolme tuhatta vuotta.

Tänäkin päivänä yliopistojemme kurssivaatimuksissa Itä-Euroopan historia on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Venäjän historiaa.

Suomalainen historian maisteri tuntee vain vaivoin sen alueen historian, jolla sijaitsivat edesmenneen Neuvostoliiton satelliittivaltiot.

Vallitsevan käsityksen mukaan esimerkiksi Kant oli saksalainen filosofi, vaikka hän eli ja opetti Preussin kuningaskunnan Baltiassa. Chopin oli kuuluisa ranskalainen säveltäjä. Kandinsky ja Chagall olivat ranskalaisia taitelijoita. Pietarin ja Moskovan musiikkikoulujen tähdet (Rubistein, Horowitz) eivät olleet puolalaisia tai venäläisiä, vaan juutalaisia.