Make my day

Nyt julkaisin kaksi hyvin hurskasta kirjoitusta. Niiden yhteenveto oli, että pahuuden edistämisen kannattaisi luoda edellytyksiä hyvyydelle.

Mutta rehellisyyskin on paikallaan, välillä.

Katsoimme Clintun Dirty Harry –filmejä mitä suurimmalla innolla silloin kun videonauhurit tulivat. Videoita on vieläkin jossakin. Katsoin niitä erityisesti vanhemman poikani kanssa. Hänestä ei kasvanut hulttiota.

Otsikon repliikki, joka alkaa ”Go ahead, punk”, näyttää olevan amerikkalaisen elokuvan kuuluisimpia, kymmenen kärjessä, yhtä maineikas kuin ”tarjous jota et voi vastustaa”.

Clinttu on saanut kyytiä tuomarilta, koska joku vaarallinen henkilö on otettu kiinni säännösten vastaisesti.

Teema esiteltiin jo sarjan ensimmäisessä elokuvassa, jonka nimi oli Dirty Harry.

Olin siis itse sellainen tuomari, joita Harry Callahan vihasi. Olin täysin selvillä siitä, että näilläkin elokuvilla luotiin 70- ja 80-luvulla nollatoleranssilinjaa, joka kääntyi valmiiksi sorrettujen ja solvattujen pikkurikollisten turmioksi.

Silti pidin näistä elokuvista ja pitäisin ehkä vieläkin. Kävellään tuomareiden ja tyhmien sääntöjen yli ja pannaan pyssyt paukkumaan ja kidutetaan rikoksesta epäiltyä tunnustukseen.

Kai tämä täydellinen ristiriita on kaikessa elämässä. Kukaties Veijo Meri määritteli kauan sitten esseessään, joiden lukemista kenenkään ei pidä minkään verukkeen varjolla laiminlyödä, että huumoria eli hauskaa on se, että joku pienempi ja heikompi kuin muut ja huono juoksemaan, ja sitten joku iso mustapartainen ihminen ottaa hänet kiinni ja antaa köniin. Se naurattaa. Aivan oikeasti – tuossa kuvattiin vanhojen Chaplin-elokuvien keskeinen juoni.

Se on hauskaa että joku putoaa tikapuilta tai katolta tai saa pianon varpailleen (Ohukainen ja Paksukainen). Suullisessa perinteessä vitsikkyyden huippu – miesten kesken – on että jonkun munat jäätyvät ratakiskoon kiinni.

Tuossa puhuttiin televisiossa vanhasta mieliaiheestani, ja keskusteluun osallistunut poliisi toisti samaa mitä itse aina toistan: nimenomaan törkeisiin rattijuoppoihin eivät rangaistukset tehoa. Heistä erittäin suuri osa on pisteessä, joissa oma henkikin merkitsee yhtä vähän kuin toisen. Joka tapauksessa sellainen järjellinen käyttäytyminen, jossa teon seurauksia mietittäisiin etukäteen, on noille ihmisille vierasta.

Yleensä lopetamme keskustelun aina tähän, koska seuraava kysymys olisi, miksi heitä sitten pannaan vankilaankaan. Siihen kysymykseen ei oikein ole vastausta.

Minun vastaukseni on huono: se on oikeudenmukaisuuden hinta. Joudumme tekemään lievästi järjettömiä päätöksiä, koska useimmista tuntuu siltä, että rangaistava on, ja kovasti.

Tässä kohdin linjat yhtyvät. ”Likainen Harry” vihjasi, että meillä on nautinnollisia väkivaltafantasioita aivan samoin kuin nautinnollisia eroottisia kuvitelmia. Minusta tuntuu hyvältä ajatella, miten suloista olisi ollut, jos joku olisi räjäyttänyt Hitlerin, Stalinin ja Maon tuhannen päreiksi. Se on väkivaltafantasia.

Elämä edellyttää, että ainakin aikuiset osaavat erottaa kuvitelman ja todellisuuden. Kuitenkin esimerkiksi raivoisa marxismi ja aika kotikutoinenkin fasismi olivat haaveen ja todellisuuden sekoittamista.

Oikeudenmukainen rangaistus rikoksesta on kosto eli väkivaltahaaveen toteutus eli fantasian ja toden sekoitusta.

Siispä ihminen on mielikuvituksen tuote, figment of imagination. Juuri tätä sangen monet suuret dramaatikot ja muut kirjailijat ovat väittäneet ja tähän taitaa perustua huumorin lisäksi taide. Osaamme kuvitella, mutta kuvitelmat ovat joskus hyvin ikäviä.

(Kuva Wikipedia)