Loukatakseni yksityisyyttäni

Yksi tapa kaventaa yksityisyytensä suojaa on levitellä asioitaan julkisuudessaan. Kun on tehnyt sen, on paha itkeä jälkeenpäin, että toiset tunkeilevat.

Nytkään en jaksa vastustaa kiusausta. Tämän blogin kautta niin suuri osa tiedon tarvitsijoista saa informaation.

Onnistuin näet saamaan isäni Kaunialaan heti, huomisesta, pysyvästi. Suuri kunnia ylilääkärille. Isäni ei ole teknisessä mielessä sotainvalidi, vaan on kärsinyt nyt kymmenen vuotta siviilitapaturmasta, omalla mökillä kaatumisen aiheuttamasta neliraajahalvauksesta. Puhe oli sellainen, että tuo mies ei sitten enää ikinä omin voimin liiku, mutta kuntoutuipa vain.

Etenevä hermotulehdus, joka aiheutti taannoin kuolion, näyttäisi johtuvan kaularangan ahtautumasta, joka puolestaan aiheutuu lento-onnettomuudesta 1942.

Terveisiä vain Lotinanpeltoon. Se oli LaGG, joka ampui Fokker CX:n hävittäjäsuojasta huolimatta alas. Sota jatkui samana tai seuraavana päivänä. Olen tainnut sanoa ennenkin, että isäni oli yksi niistä, joka käytti armeijassa kuusi vuotta, koska hän meni siviilikarkurina asevelvolliseksi vuoden alussa 1939 ja tuli jouluksi 1944 Lapin sodasta; välirauhan aika meni tietenkin kesävänrikkinä.

Senkin olen varmaan maininnut, että hän kävi sen RUK:n kurssin, joka sitten kaatui melkein yhdettömiin, nimittäin tämän tammikuun lopussa 1940 keskeytetyn, ja olisi ollut kai Summaan menossa, mutta nimenhuudossa kysyttiin paria halukasta lentokoneen tähystäjäksi. Lentokonejoukoissa se sota olikin sitten aivan erilaista kuin maan tasalla. Miehiäkin oli melkein koko ajan enemmän kuin kalustoa.

Tarinassa on opetus. En ehkä ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että isäni mielestäni yletön liikunnan harjoittaminen olisi ollut jotain muuta kuin sulaa hulluutta. Ehkä hän oli havainnut hyvinkin varhain, että vaivat pysyvät kurissa, kun kurittaa ruumistaan.

Pohjanmaalla painijat sanoivat, ettei hyvin harjoitellut mies mitään selkärankaa tarvitse. Lihaksisto riittää. Yksikin ortopedi kertoi olevansa täysin samaa mieltä.

Se on tietenkin sensaatio ja suuri onni, että ihmiset – vanhempani – elävät korkeaan vanhuuteen eli yli 85:n säilyttäen ymmärryksensä ja persoonallisuutensa.

Kun sitten alkujaankin uhmapäinen projekti, että vanha pariskunta asuu tavallisessa kodissaan tavallisessa Espoossa kahdestaan, alkoi mennä vaikeaksi ja sitten yli voimien, sotavammasairaalan ovet avautuivat. Monissakin paikoissa käymäseltään kuntoutuksessa ollut isäni oli antanut kautta rantain ymmärtää, että asuminen ihan pösilön huonekaverina on masentavaa. Tarkoittaen siis potilasta, joka ei enää ymmärrä puhetta eikä kirjoitusta eikä tiedä, onko yö vai päivä.

Tämä tällainen lähihoito on ollut tietysti ylellistä ja samalla raskasta. Rikas veljeni on käynyt joka aamu töihin mennessään auttamassa faarille housut jalkaan ja taitava veljeni on vastannut siitä että tarvittavat pelit ja vehkeet toimivat. Nuorempi poikani on vastannut mittavasta liikenteestä apteekkiin ja reseptejä uusimaan ja sisko hyvinvointipalveluista.

Toisin sanoen joskus kirottu ja joskus hämmästelty klaani on ollut liikkeellä niin että menee vähän mietteliääksi, kun tietää, millainen määrä on vanhoja ja yksinäisiä.

Sellaisia terveisiä, että nuorempia ihmisiä sopii naureskella vanhempien vähättelystä ja myös aiheettomasta ihailusta. Vanhana sitten huomaa, että huollossa, hoidossa ja hoivassa onkin yksi ylin periaate, jolla on niin hempeä nimi, että ujostuttaa sanoa – ihmisarvo tai jopa inhimillinen arvokkuus. Mahdollisuus matkustaa omana ihmisenään aikansa loppuun asti. Ja omalla kustannuksellaan.