Sukuunsa

Kahtena päivänä kirjoitin viattomasti ammateista, arvoista ja luokkaretkestä hennomatta muistuttaa, että luokkaretket suuntautuvat linnanmäelle, jossa on välineitä, joissa mennään ylös ja alas.

En siis maininnut niin sanottua laskevaa säätykiertoa.

Se liitetään historiantutkimuksessa ilmiönä usein Itä-Suomeen ja usein aivan aiheellisesti. Sieltä löytyi erilaisten veneiden alta pikkutekijöitä, joiden nimi oli Schroderus tai Stenius tai sellaista.

Älköön kukaan hengittäkö herneitä. Vanhan Suomen koululaitos oli erilainen - entisestä Viipurin läänistä ei juuri menty kouluihin, kun ei juuri ollut kouluakaan eikä Viipuria. Muistojemme Viipuri alkoi rehottaa vasta 150 vuotta sitten. Sitä ennen se oli kauan jumalanhylkimä loukko, jossa saksalaiset kirosivat suomalaisten saamattomuutta.

Pudotan seuraavan palikan ajanvietepelissäni.

Kysymyksessä on Tetris, suunnitellut toveri Pajitnov 1985. En oikein tunne näitä uudempia.

Onko sukuromaani edelleen mahdollinen?

Vastaus näyttäisi itsestään selvältä. Tuuri on kirjoittanut kaksi suurta ja useita pienempiä. Harri Tapper, joka on minusta romaanitaiteemme huippuja, on kirjoittanut Vääräsuisten suvun ja kirjan Tanssi puupattoossa.

Harvoin olen kirjoista näin nauttinut.

Mutta molemmat kirjoittavat maalta ja maasta ja maista.

Onko kaupungeissa sukuja? Jotain sellaista, johon voisi sisältyä vaihdokkaita ja rappeutumista ja maahan kätkettyjä aarteita? Ja professori-isiä ja hampuusipoikia ja hampuusi-isiä ja professorityttäriä?

Kysymyksen aihe on valtavaa runsautta elävä romaanikirjallisuus, jossa etenkin Skotlanti, Irlanti, Hollanti, Intia, Kiina, Japani, Korea ja Kanada tuottavat huikeita sukutarinoita.

Sukua ei pidä ymmärtää liian kirjaimellisesti. "Tuntematon sotilas" on sukuromaani, koska myös sotamiehet ja upseerit ovat sukua toisilleen, kohtalon iskusta, samoissa pataloonissa.

Sukuromaaneista puhuttaessa mainitaan aina Mannin Buddenbrookit, joka on 1800-luvulta mutta edelleen pelottavan tosi kertomus omaisuuden vaikutuksista kauppiassukuun.

Uusissa sukuromaaneissa teema on usein jokin versio havainnosta, että hintateoria eli taloustiede on ajat sitten syövyttänyt itsensä ihmissuhteisiin niin että esimerkiksi seksillä, rakkaudella, uskollisuudella ja uskonnolla on hinta ja korko. Mitään ihmisarvoa ei ole välttämättä havaittavissa mutta sitä enemmän välinearvoja.

En tiedä, en tiedä. Waltari kirjoitti kaupunkilaisen sukuromaanin 1930-luvulla, ja siitä tuli kovin huono. Kjell Westö toimii ehkä juuri tällä alueella. Ja tavallaan Donner, vaikka ei yhtä etevästi.

Leikittelin ja keikailin hiukan noilla yhteiskunnallisen arvostuksen tikkailla, jollaisiksi jotkut luulevat virkanimikettä ja siihen ehkä liittyvää sosioekonomista tasoa. Silti amerikkalaisessa romaanissa väkivaltakoneiston hallinta on kauan sitten levinnyt romaanista actioniin ja jännäreihin. Ehkä "Kummisetä" oli käännekohta - sukuromaani, jossa väkivalta merkitsi enemmän kuin raha.

Omissa kirjoissani korkea virka-asema, poliittinen tehtävä, rooli elinkeinoelämässä eivät paina kovin paljon. Samoille hautausmaille olemme nilkuttamassa, herrat ja narrit.

Arvostan ajattelemista ja kyky luopua ajatuksesta eli herkkyyttä toisen ajatuksille. Arvostan tunteita. Siksi miehen mitta ja naisen määrä on tapa ja kyky lukea kirjallisuutta, nähdä elokuvia, kuunnella musiikkia, sokeutua taiteesta.

Nähdäkseni asiat ovat tältä osin mallillaan. En ole huomannut, että olisi miehelle häpeäksi lukea hyviä ja vaativia kirjoja. Se ei tunnu olevan häpeäksi edes tekniikan tohtorille!

Mutta neuvoisin suhtautumaan hiukan varovasti tietokirjallisuuteen ja elämäkertoihin (joita itse ahmin). Kovin usein ne ovat huonoa fiktiota ja lisäksi tärkeilevän "tieteellisyyden" syövyttämiä.

Ettehän muuten sitten luule, että "suku" tarkoittaisi välttämättä jotain myönteistä ja hyvää. Olen ollut itse todistamassa mitä julminta kidutusta, jossa toimeenpanijana on ollut suku ja kohteena sukulainen.