Matalammat vanhemmat

Olen ehdottanut puolivirallisesti, että ryhdyttäisiin jakamaan arvonimeä ylioppilas h.c. eli kunniaylioppilas.

Ehkä hum. kand. h.c. olisi myös näpsä.

Tuttavapiirissä on joku, joka ei ole ylioppilas ja on onnistunut kehittämään siitä vamman sielulleen. On myös eräitä filosofian ylioppilaita, jotka vielä 50-vuotiainen kirskuttelevat hampaitaan puihin menneistä opinnoista.

Elämäkertateoksissa on tapana kirjata, että sen ja sen merkkihenkilön opintokirjaan ei sitten kertynyt suorituksia ensinkään.

Sydämetöntä sanoa, mutta tällainen tuntuu niin huvittavalta, että sitä on aluksi vaikea uskoa. Kun tuntee riittävän monta kusipäistä professoria ja vaivoin lukutaitoista tohtoria, oppiarvoja ei oikein osaa kumartaa.

Tieteellisestä keskustelusta sain taas näytteitä, kun Ylikangas alusti ja toiset väittivät vastaan joitakin päiviä sitten Tieteiden talolla.

Isänmaalliset ihmiset alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Kuulin itsekin uskovani Lappeenrannan Huhtiniemen teloituksiin, ja se oli uutinen, mutta kaiketi totta, koska jossain sanomalehdessä oli sanottu niin. Luulin kirjoittaneeni luurankojen löytymisen jälkeen, että asia on tutkittava.

Ylikangas puolestaan havaittiin häpeäksi Suomen tieteelle ja hänen väitettiin olevan sillä kannalla, että Suomi pelastui kesällä 1944 "murhilla ja teloituksilla". Sanoja oli muuan upseeri. Raisu tulkinta. En ole ennen kuullut vaikka olen kirjan lukenut.

Eräänä aamuna haastateltiin doktorandia, joka on julkaissut tai julkaisemassa Laura Kolben kanssa kirjan syntyperän kestovaikutuksesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja se on ollut aika tavalla tabu. Argumentti oli yksinkertainen: jos on esimerkiksi siivoojan avioton lapsi, moni asia menee elämässä toisin kuin niillä, jotka ovat oppineet syömään etanoita kuoresta jo kolmivuotiaina.

Olen kiintynyt suuresti näihin henkilöhakemistoihin ja puuhannut paljon Kuka kukin oli -teoksen parissa samoin kuin Aikalaiskirjojen ja Kansallisen elämäkerraston.

Vaikka ne ovat toimitettuja teoksia, joku voisi laskea sieltä vanhempien ammatteja ja ottaa vaikka rinnalle erilaisia matrikkeleita.

Lyhyt kertaus osoittaa, että politiikan huipulle ei meillä edellytetä ihmeellistä sukutaustaa. Mannerheim oli poikkeus. Presidenteissä meillä on köyhtyneen kappalaiasen poika, maanviljelysneuvoksen poika, köyhtyneen ja hukkuneen merikapteeni aatelinen poika, peräkkäin kaksi varakkaan maanvijelijän poikaa, varhain isänsä menettänyt köyhä poika, metsätyönjohtajan poika, puusepän ja sosiaaliteknikon pojat ja sitten tämä Tarja.

Pääministerien lista ei ole kovin erilainen.

Yliopistoissa on nämä tunnetut suvut, joita on kuvailtu kiitettävästi - Castrénit, Palménit, Suolahdet jne. Liikkeenjohdossa sosiaalisen aseman periytyminen tuntuisi olevan tavallisempaa. Aina tulee vastaan joku von Fieandt tai Paloheimo (Brander) tai Virkkunen (Snellman) tai vastaava.

Tuloksena on tietysti kellokäyrä - arvokkaisiin hakuteoksiin päässeet merkittävät henkilöt ovat sangen tavallisten ihmisten lapsia, ja kaiken kaikkiaan Suomi tuntuu jotenkin tasa-arvoiselta, kun meillä on tätä vanhaa yläluokkaa onneksi niin kovin vähän.

Mutta entä itse teesi?

Kun en tiedä, arvaan. Kun ei voi ottaa, täytyy lainata. Asiassa on ehkä tapahtunut muutos.

Aikoinaan merkittäviin asemiin kohonneita rahvaanlapsia tervehdittiin riemuhuudoin. Lasten isoisä oli ehkä heitä - rautatieläisen poika kirurgina ja professorina. Mielestäni sellaisia oli paljon. Haluaisin puhua suomalaisuuden toisesta aallosta. Sitä minulle symboloi esimerkiksi Gustaf Komppa, kemisti, professori ja kansleri, vosikan poika Viipurista.

Vanhempi Lindelöf oli kappalaisen poika Karvialta ja kuollessaan maamarsalkka ja kansainvälisesti oikeasti arvostettu matemaatikko.

Olen itse siis oikeastaan kauppias- ja pikkuvirkamiessukua kirkonkylästä. Luulen että isäni on arvostettu lakimies ja joka tapauksessa laajasti verkottunut. Kun istuimme samassa toimistossa, siellä ramppasi erilaista kenraalia ja evestiä harva se päivä. Mutta näkökulmani voi olla vähän maalainen, koska olen kuitenkin käynyt oppikoulun isän sota-aikaisissa kalsareissa (S.A. Int) ja muistan hyvin ensimmäisen ravintolassa syömäni pihvin (oskarinleike, Vaasan Central). Lapseni tosin ovat "sivistyneistöä", kuten he ovat minulle maininneetkin.

Kotitaustan kriteerit, taksi ja hotelli, olivat vielä opiskeluaikoina vieraita ja varottavia.

Olen joskus sanonut Lappeenrannassa taksikuskille matkalla hotelliin, jonka nimeä en enää sano sen muututtua savuttomaksi, että pitäisi hankkia korttipakka, niin olisi kaikki, mistä mummu varoitti - pirssi, hotelli ja neljän kuninkaan kirja.

Toisin sanoen tuttavapiirin yliopiston rehtorit, jotka ovat vahtimestarin poikia, ja vuorineuvokset, jotka ovat nuoruudessaan täyttäneet toisten mustepulloja, ovat aina tuntuneet ihan tavallisilta. Usein mainittu vanha sivistys tyyppiä Heikki A. Reenpää on taas vaikuttanut iloiselta varieteenumerolta - hauska katsoa, miten toimii joku joka osaa.

Boreniukset muuten olivat pappeja jo 1600-luvulla ja kanslereita ja presidenttejä 1800-luvulla, mutta ei tämä tuntemani suvun edustaja vaikuttanut sukutaustoiltaan mitenkään erikoiselta, paitsi että hänen oli äidi puolelta J.V. Snellmanin jälkeläinen.

Päädyn hypoteesiin - matalien vanhempien vaikutus on ehkä uudelleen kiinnostavaksi tullut asia, koska sotavuodet vaikuttivat niin paljon ja sitten nämä vasemmistovuodet nostivat "työläistaustan" kerskumisen aiheeksi ja saivat todelliset herraspojat tyyppiä Björn Wahlroos olemaan hissukseen sukutaustoistaan.

Se sitten jäi tavaksi. Kuinka moni tietää, että Pena Arajärvi on senaattorisukua ja että eduskunnassa ja juristikunnassa istuu suomalaisin sukunimin useitakin henkilöitä, joilla on läheinen sukuyhteys arvostetuihin aateliskoteihin.

Olen ehkä hiukan lapsekas, mutta suvut nyt puheeksi ottaneena arvostan kovin sellaisia porukoita kuin Väisälät tai vaikkapa kauhavalaissukuiset Alasen professoriveljekset, alkujaan sukunimeltään Näykki.

Ja kun tällainen kirjoittelu on niin helppo ymmärtää väärin, niin en ole ollut huomaavinani, etä johonkin sukuun lukeutumisella olisi todellista merkitystä meidän maassamme - toisin kuin Ruotsissa. Aivan vain havaintoesimerkkinä Jörn Donner on minulle malli merkittävän suvun edustajasta - sisaruksissa, vanhemmiss ja esivanhemmissa on on täysin kiistattomin ansioin kohonnutta oppineistoa ja kauppaporvaristoa vaikka kuinka. Luulen että Jörnille ja hänen koulutoverilleen Kihlmanille (suom. Kairamo) jopa kapinointi kahdella tai neljällä kielellä oli melkein itsestään selvää.

Täytyy muuten ennen seuraavaa vastaavaa kirjoitusta laskea, kuinka monta aateliskalenteriin merkittyä henkilö on Kuka kukin on -teoksessa. Tietääkseni vain muutama.

Surullista, mutta ystäväni Vladimir O. sanoi että toveri Molotov, o.s. Skrjabin ei kuulunut aateliseen ja kuuluisaan Skrjabinin sukuun.