Karhila

Kun keskustelimme Kyösti Karhilan kanssa ilmasodan kaikkein merkillisimmistä tapauksista, kävi ilmi, että hän oli ollut itse mukana tai paikalla.

Nissisen Messerschimittin päälle putosi kahta kilometriä ylempää lakipartiossa lentänyt oma kone, jonka LaGG oli yllättänyt.

Katajaisen pakkolasku kaasu täysillä kentän pintaan oli johtunut muun muassa bensiinimyrkytyksestä. Siinä kävi niin, että lentäjä säilyi hengissä.

”Olin paikalla”, Karhila kertoi, ja täsmensi, minkä Lappeenrannan lentokentän vieren omakotitalon kivijalkaan lentäjä oli pysähtynyt – lentokone oli siinä vaiheessa jo aivan päreinä.

Olin harmissani ja häpeissäni, kun viikonlopun Aristoteleen kantapää, molemmat lähetykset, jäi kuulematta. Olin jotenkin siinä uskossa, että se tulisi ensi viikolla.

Pari päivän päästä se nyt kumminkin on Ylen ykkösen verkko-osoitteessa kuultavana, kuten sarjan muutkin ohjelmat.

Toinen jututettava oli isäni.

Herrat ovat jokseenkin tarkkaan saman ikäisiä ja taisivat olla molemmat niitä 20-vuotiaita luutnantteja vuonna 1941.

Karhilan kanssa haluan tehdä lisä ohjelmia, koska oikeastaan vasta nyt käsitin, miten huimasti hän tietää lentämisestä. Hän näet hakeutui silloisen Aeron, nykyisen Finnairin palvelukseen heti sodan jälkeen, ja jatkoi niin kauan kuin sai eli lensi Convairit, Caravellet ja DC-kasit ja oli hakemassa kaikkia mainittuja tehtailta.

Tilanne on tietysti poikkeuksellinen, mutta siinä istui tuolissa mies, joka oli aloittanut lentämisen Smolikilla ja vastaavilla suunnilleen mopon moottorista ja kangaspuista kootuilla välineillä 1939-1940 Kauhavalla ja tosiaan kulkenut monien taistelukoneiden kautta siviili-ilmailun potkurikoneisiin ja näihin, jotka edelleen lentävät.

Muutosta voi sanoa tapahtuneen. Alkujaan esimerkiksi Kanarian saarille lennettäessä yövyttiin Nizzassa.

Keskustelun teki erikoisen nautinnolliseksi oma hämmästyneisyyteni. Karhilan muutamia kuukausia sitten ilmestynyt sotamuistelma perustuu päiväkirjoihin ja heijastelee siis tavattoman nuoren henkilön tuntoja. Mutta radio-ohjelmassa tapaamani herrasmies oli täysin vapaa siitä ”lentäjähengestä”, joka on mielestäni ajoittain hiukan rasittava – siis tämä ”räkänä taivaalle” ja ”henki pois, Rose-Marie” –meininki.

Toden sanoakseni pidän ilmasotakirjallisuuttamme keskimäärin varsin kehnona, vaikka tietysti seassa on ilahduttavia poikkeuksia. Alan kirjallisuuden yllä leijuu Joppe Karhusen henki – hän oli ritari ja eversti ja ties mitä, mutta kirjoittaa hän ei osannut. Ja sanoakseni vielä todemmin, tietysti ilmavoimissa oli sisäisiä jännitteitä ja luonnollisesti suuren näkyvyyden saaneet henkilöt olivat monissa tapauksissa aika erikoisia ja vaivalloisia ihmisiä.

Niistä poikkeuksista tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Heimo Lampi, joka oli korkeimman oikeuden jäsen ja sitten hovioikeuden presidentti. Hänet tunsin. Hänessä oli sellaista todellisuudentajua ja nöyryyttä, jota tosiaankaan ei tavallisesti liitetä hävittäjä-ässiin.

Ja Karhilassa on paljon samaa vaatimattomuutta, vaikka hän taitaa olla pudotustilastosas hävittäjälentäjien 10 parhaan joukossa.

Karhila oli sitä mieltä, että vaikka taito ja varovaisuus merkitsivät hyvin paljon, hyvä tai huono onni merkitsivät vielä enemmän. Kävimme ennen ja jälkeen ohjelman läpi erinäisiä tapauksia, jotka tuntuvat todistavan, että kun onni kääntää selkänsä, silloin ei auta mikään.

Tosin en raatsinut kysyä herroilta Mannerheim-ristin ritari Tauno Iisalon kaputista sodan jälkeen. Kun Junkers Ju-88 kampesi nousussa vasemmalle ja lapakulmat olivat juuttuneet väärään asentoon – eikö silloin olisi pitänyt yrittää mahalaskua suoraan eteen?

Silloin tällöin lento-onnettomuudet johtuvat tänäkin päivänä siitä, että moottorin vikuroidessa yritetään kääntyä takaisin. Siinä voi käydä huonosti.

Jostain kumman syystä isäni, jolta kynttilä ei yleensä ole päässyt polttamaan vakkaa, on hänkin aina puhunut vaimennetusti sotalennoistaan ja varonut korostamasta omaa rooliaan. Tähtärille sellainen tietysti sopiikin.

Sain kuitenkin herrat sen verran riehaantumaan, että isä kertoi sen tapauksen, kun kolmen maan ilmatorjunta yritti heidät tiputtaa Lapissa lokakuussa -44. Kemissä oli nimittäin varusmiehiä asialla niin että omakin IT tulitti vielä laskuvaiheessa, mutta tietysti ohi.

Ja Karhila puolestaan tunnusti hiukan keräilleensä Stormovikeja eli IL-2 –maataistelukoneita, joita oli eräänä päivänä tullut pudotetuksi kuusi kappaletta. ”Kun Messerschmitissä oli niin hyvät tykit, ja kun tiesi, mihin kohtaan ampui.”

Sävy kiteytyi hyvin – mutta en tiedä, tuliko tämä lause ulos:” Opetin itseni unohtamaan ihmisen, joka ohjasi viholliskonetta, ja tuijotin vain punaisia tähtiä. Niitä minä ammuin.”