Luin äsken loppuun "Sadan vuoden yksinäisyyden" - ääneen. Kuulija oli vaimoni, joka jostain syystä pitää ääneen lukemisesta.Tuo hyvin kuuluisa kirja saattaa olla yksi kaikkein kesken jätetyimmistä. Siinä se kilpailisi Kafkan romaanien ja Tolstoin kanssa, puhumattakaan Joycestä.
En muista varmasti, mutta kenties olen itse yksi joukosta. Tai siis olin.
Maruez ja hänen kääntäjänsä ovat kiinnittäneet häneen paljon poliittista romua ja toiset, vielä pahemmat, ovat tehneet hänestä värikkään satuilijan.
Hän on yksi Borgesin lukemattomista oppilaista ja seuraajista ja hyvin vaikea kirjailija juuri tässä teoksessaan, jonka monet henkilöt ovat samannimisiä ja osittain myös samoja.
Kirjallisten viittauksien merkitys ja määrä on samaa luokkaa kuin Joycella, mutta Marquez tuntuisi olevan parempi kirjailija. "Yksinäisyys" on hänellä suunnilleen sama asia kuin Kafkalla ja Kierkegaardilla "ahdistus".
Minua miellyttää suunnattomasti, että hän on kuitenkin käyttänyt sujuvaa ja hauskaa yleiskieltä, vaikka kieltämättä epäilen hitusen Matti Rossin käännöstä, vaikka pidän häntä erinomaisena suomentajana.
Jotain saattaa puuttua. Ehkä Borgesin porvarillisuus eli juuri se syy, miksi Borges ei ole niin kuuluisa kuin voisi olla.
Vuosikymmeniä sitten, Marquezin kirjoittaessa tätä läpimurtoteostaan, me elimme Euroopassa ja Amerikassa jälleen kerran siinä uskossa, että rousseaulaiset villimiehet tulisivat ilmoitamaan todemman totuuden kauniimman maailman airuina.
Poliittinen ja kulttuurinen kehitys ei ole osoittanut tuota odotusta aiheelliseksi.
Kirjoitan tämän muistiinpanon tähdentääkseni, että tähän hyvin monesta kirjahyllystä löytyvään teokseen tulee suhtautua suurella kunnioituksella ja sitä on syytä lukea yhtä varovasti kuin Proustia. Ensimmäinen mieleen tuleva tulkinta ei useinkaan ole oikea eikä ainakaan paras.
"Maaginen realismi" on luultavati kustantajan keksimä nimike ja sellaisena harvinaisen epäonnistunut.
Kaikki realismi on maagista.
Perheemme terminologiaan kuuluu "maaginen revalismi", tekee mitä tekee, niin asiat menevät kuitenkin, parhaimmilaankin, jollakin tavoin päin vittua.
VastaaPoistaOma käsitykseni on, että Oblomov on maailman keskenjätetyin romaani. Oblomov itse ei olisi sitä ensimmäistä sivua pidemmälle päässyt.
VastaaPoistamaaginen realismi on käsitteenä äärimmäisen luotaantyöntävä, vaikka lukiossa luettu sadan vuoden yksinäisyys jätti nettovaikutukseltaan positiivisen mielikuvan. jos olisin tiennyt sen olevan maagista realismia, niin olisin vihannut.
Sadan vuoden yksinäisyyttä lukiessani II kerran, ajattelin millainen tästä olisikaan tullut, jos Marquez olisi alkuperäisen tekstin julkaissut sanomalehdessä jatkokertomuksena.
VastaaPoistaLyhyt, ajattelisin. Kaveri olisi varmaan ammuttu ennen toista jaksoa. Mutta jos olisi saanut julkaista kirjoitelmansa loppuun, olisi siitä syntynyt 2004-sivua käsittävä maailmanklassikko, kuten niin monesta muustakin sanomalehden jatkosarjasta.
Maagien realismi.
VastaaPoistaMaaginen realismi on toki vanhempi ajatus kuin Marquez. Wikipedia mainitsee sen ensi kerran Neue Sachlichkeitin yhteydessä ja kirjallisuudessa sen toi muotiin (uudestaan) Miguel Angel Asturias.
Maaginen realismi häivähti myös 60--70 -luvuilla espanjan maalaustaiteessa -- eräässä ARS-näyttelyssä Ateneumissa oli sitä huoneellinen.
Itse tulkitsen maagista realismia todellisuuden tajuamisena merkityksillä ladattuna. Toisinaan on sellaisia päiviä.
Kysymys Kemppiselle: oletko lukenut Borgesin esiintymisistä kootun pikku kirjan "Seven nights"? Ne ovat ajattelun timantteja.
Niin kauan kuin luin yhtä kirjaa kerrallaan, en koskaan jättänyt sitä kesken. Vasta vanhemmiten, kun lukeminen oli muuttunut mielikuvien ahmimisesta usein työksi, joskus harrastukseksi ja enää vain harvoin eskapismiksi, olen joskus lukemisen asemesta silmäillyt kirjoja tai jo aloitettuani varsinaisen lukemisen olen saattanut sen keskeyttää. En tee tässä eroa tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä, tosin edellisiä on käsien kautta kulkenut niin paljon suurempi määrä, että niissä syväluvun osuus on pakosta pienempi. Kirjan sisällöstä saa usein imettyä hämmästyttävän paljon sitä todella lukematta, usein käy niinkin, että etsin jälkikäteen turhaan sitaattia, jonka luulin varmasti lukeneeni, kunnes ymmärrän kiteytyksen piirtyneen tekstin yleisempänä vaikutuksena vain omaan päähän. Kirjan imuun sen sijaan on mahdotonta päästä lukematta joka sanaa. Kuulema rock-konsertissakin ekstaasi edellyttää, ettei taukoja äänimatossa ole.
VastaaPoistaOlen monta kertaa kehunut parin vuoden takaista päätöstäni keskeyttää kirjojen kerääminen kalliisiin elinkuutioihimme, kirjastolaitos on kuitenkin aika loistava ja vaikka hätäpäissään kirjan kotiin hankkisikin, sen voi kypsän harkinnan jälkeen myydä. Hakuteoksia, rakkaimpia runoja ja keskeisintä hartauskirjallisuutta lukuunottamatta kirjojen anti tulee varsin nopeasti piiirretyksi aivoihin, jos niikseen. Kirjaviisaus ei ole se, mitä kirjassa sanotaan, vaan se jälki, jonka kirjan lukeminen jättää. Ulko- ja sisälukutaitoon voitaisiin lisätä ilmanlukutaito.
Yllätyin hieman Kemppisen antamista keskeytettyjen kirjojen esimerkeistä. Sadan vuoden yksinäisyys on statuksensa ja tekstin loppumista vakuuttavan nimensäkin ansiosta aika helppo suorittaa. Tolstoi suorastaan tuuppii lukemaan! Kafkalla on viihteellisyyden kannalta puutteensa, mutta kun ne huomaa, on kirjakin yleensä loppu. Joku mainitsi Oblomovin, ei se kuitenkaan ole mitään verrattuna Balzaciin.
Ensimmäinen kesken jättämäni merkkiteos oli Musilin Mies vailla ominaisuuksia. Dickens ei Pickwick-kerhon papereissa ollut vielä löytänyt oikeaa vaihdetta ja ainoana hänen teoksistaan keskeytin senkin (silloin muistivihkooni siitä tarttui vain yksi sitaatti: "Aamu on liian kaunis kestääkseen kauan." Tätä saattoi sopivan allegorisesti viljellä monissa yhteyksissä, kunnes tutustuin Wildeen ja oikeasti teräviin aitoihin paradokseihin).
"Ensimmäinen mieleen tuleva tulkinta ei useinkaan ole oikea eikä ainakaan paras."
VastaaPoistaOttamatta kantaa oikeellisuuteen - ainakaan nyt - totean tuossa lauseessa olevan kätketyn viisauden. Ensimmäinen tulkintahan tulee ensimmäisestä lukukerrasta. Kun lukee saman teoksen uudestaan, saa toisen tulkinnan samaan asiaan. Ajatus pääsee jokaisella lukukerralla yli (eli ohi) aikaisempien tulkintojen. Lieneekö kyseessä eräänlainen Maslown tarvehierarkkian ilmenemismuoto. Yhtäkaikki - neljännellä lukukerralla Linnan Tuntematon oli aivan eri kirja, kuin ensimmäisellä lukukerralla. Jopa yksittäisten lauseiden merkitys asiayhteydessään muuttui.
Miten siis, jos kaikki muuttuu suhteessa lukukertoihin, löydetään oikea tulkinta...
@ PAAVO: pojasta polvi paranee! Meitsi on lukenut Oblomovin useampaankin kertaan.
VastaaPoistaMoneskos lukukerta sitten antaa sen "oikean" tulkinnan? Härdemingyyd. Eiköhän tulkintoja synny kunkin lukijan nupissa sen verran monenlaisia, että "oikean" etsiskely turhauttaa parhaimmankin kirjallisuudentutkijan. Vai?
VastaaPoistaMinua on muuten jo pitkään rasittanut nykyisen PC kirj.tutkimuksen väittämä, jonka mukaan teksti ehdottomasti elää vain omaa elämäänsä eikä kirjailijan elämällä siinä ole yhtikäs mitään tekemistä. Hmph.
Jos minä kirjoitan kirjan, siitä tulee minunlaiseni kirja, koska olen elänyt juuri omanlaistani elämää kokien, nähden, kuullen, tuntien.
Eri asia sitten on, miten joku ulkopuolinen tulkitsee tekstejä. Niistähän ei välttämättä mitään sequitureja löydä kirjailijan elämäkertaa tutkimalla.
Äh, mitähän mä taas oikein yritin ilmaista?
Niin lyhyt oli aika tuo ihmisen viisaus, kaikki mitä siinä oli on kirjoissa tarinan kertojain.
VastaaPoistaKun elämä vie aikaa pois, yhä todemmaksi käy kaunokirjallisuuden maailma jota ei ole kuin musteena paperin pinnalla...
Siellä, siinä todellisuudessa virheitä ei voi korjata. Ei tarvitse. Ei täydy. Koska virhe on maailmasta kotoisin.
(Blogivaeltaja)