Sarjakirjallisuuden selitys

On kahdenlaisia ihmisiä, hyviä jotka ovat kiinnostuneita toisista ihmisistä ja yleensä valmiita ojentamaan auttavan käden. Ja on pahoja ihmisiä, sellaisia kuin minä, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, elämäkerroista ja klassikoista.

Viimeksi mainittu on suuremmassa tai pienemmässä määrin pakoilua. Lisäksi etenkin klassikkojen lukeminen saa ennen pitkää ihmisen tuntemaan itsensä muita paremmaksi ja ottamaan yhä enemmän välimatkaa toisiin ja heidän joutavanpäiväisiin ongelmiinsa.

Hyviä kirjoja ei siis pitäisi lukea eikä niiden harrastamista ole aihetta suosia.

Onneksi sellaista ei käytännössä juuri tapahdukaan.

Olin laillisilla asioilla Lippulaivassa ja tuijotin myydyimpien kirjojen riviä. Illalla katsoin Salattuja elämiä. Valitettavasti minulla ei ole aavistustakaan siitä, ketä sarjassa esiintyvät ihmiset olevat, ja katsonkin sitä joskus ääni mykistettynä. Se on jotenkin hauskempi sillai.

Molemmissa eli etenkin kotimaisissa jännitys- ja poliisiromaaneissa ja kotikutoisissa televisiosarjoissa on koko ajan kysymys ihmissuhteista, ja tarinat poikkeavat todellisuudesta siinä, että ihmiset oikeasti sekaantuvat toistensa asioihin ja kyselevät kaikkea sellaista, mikä ei kuulu heille.

Ero on kovin suuri. Vaimoni patisti minut katsomaan televisiosta Pölösen uutta Pohjois-Karjala –sarjaa, joka vaikutti todella hienolta. Kysymyksessä näyttää olevan taitavasti tehty muunnelma Garcia Marquezin romaanista ”Sadan vuoden yksinäisyys”. Kuvauksessa ja näyttelijävalinnoissa on otettu huomioon myös vientinäkökohdat. Mutta käsikirjoittajat eivät ole täysin lainlyöneet ihmisiäkään.

Miikkula on Macondo. Franzén tuntuisi esittävän José Aureliano Buendíaa.

Luulen siis, että vähämaineinen kirjallisuus ja dramatiikka on erittäin terapeuttista ja tervetullutta, koska se todistaa ihmisille, että he ovat olemassa. Puhe on asioista, jotka ovat heidänkin asioitaan. Ainakin Salkkareiden katsojissa on paljon nuoria. Siten sarja toimii samalla tavalla kuin raolleen unohtunut olohuoneen (tai makuuhuoneen) ovi eli aukkona aikuistumisen ja aikuisuuden maailmaan.

Korkeakirjallisuus vältti vaikka kuinka monta kymmentä vuotta ihmisiä kiinnostavia aiheita, viljeli hyvin mielellään ilmaisua, jota ei totta puhuen oikein ymmärrä, ja kirjallisuusmiehet halveksivat sangen monissa tapauksissa raivokkaasti tavallisia ihmisiä.

Ainakin Päivö Oksala ja mahdollisesti hänen latinistipoikansa sekä muistaakseni professori Klinge ovat ajatuksin, sanoin tai toimin yhtyneet q. Horatius Flaccuksen murjaisuun ”Odi profanum vulgus et arceo” – vihaan ja kaihdan matalaa rahvasta.

Sopii sitä vihata, paitsi jos jää esimerkiksi munat mankeliin ja joku joutilas rahvaanmies on juuri kulkemassa kädet taskussa ohi.