Mustat pisteet

Historian ammattilaiset ovat nyt suurella joukolla sitä mieltä, että Suomen historian mustat pisteet on tutkittava.

Sellaisia pisteitä tosiaan näkee joskus silmissään.

Kollegat haluavat selvitystä Neuvostoliiton vahvan vaikutuksen aikakauteen. Ajatus on hyvä. Työtä riittää eikä tulosta ole luvassa. Venäjän valaisevien arkistojen avautumisesta ei ole mitään tietoa. Nykymenolla arvelisin, että jos sieltä jotain saadaan, tietoa annetaan tarkoitushakuisesti.

Suomalainen äärioikeistolaisuus on jostain syystä jätetty rauhaan. Näennäisesti se johtuu siitä, etteivät he saaneet mitään aikaan. Mitä tyhjää tutkia? Toisaalta he kyllä saivat aikaan Lapuan liikkeen, erilaista väkivaltaliikehdintää ja lopulta aidon kapinan Mäntsälässä.

Äärioikeistolainen eli siis tässä kirjoituksessa parlamentaarisen demokratian vastainen mieli ei kadonnut Suomesta 1944. Useimmat oppivat pitämään turpansa kiinni. Se on aina hyödyllinen taito. Suljettujen ovien takana olen itsekin kuunnellut niitä puheita, että miten väärin on, että kuka tahansa puliukko saa äänestää siinä kuin lakitieteen lisensiaatti.

Historiatieteen perinteinen, väärä kysymys on: mitä todellisuudessa tapahtui. Tämä ”kovien tosiasioiden” oppi vietiin jo 30-luvulla äärimmäisyyksiin etenkin Ruotsissa, ja sitä käytettiin erittäin näppäränä välineenä myös Suomessa omiin aikoihimme asti.

Suunniteltiinko Lapuan liikkeen aikana oikeistolaista vallankaappausta? – Epätieteellinen kysymys. Ei tutkimisen arvoinen. Mitään kaappausta ei tapahtunut. Kaavailivatko Mannerheim ja hänen apumiehensä K. Donner ja E. Suolahti aseellista hyökkäystä bolsevikkien päälle hallituksesta ja eduskunnasta murehtimatta 1918-1919? – Kai sitä kaikenlaista mietittiin, niissä sekavissa oloissa…

Onneksi kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä.

Ensimmäiset järkevät esitykset aiheesta julkaisi Matti Klinge jo 70-luvulla (Vihan veljistä valtiososialismiin ym.). Risto Alapuro kirjoitti jotain ja Martti Ahti paljon.

Haluaisin kovasti lukea lisää Jörnin isän Kai Donnerin toiminnasta. Hän kuoli 1935 47-vuotiaana. Sekä edeltäneessä että seuraavissa sukupolvissa on tolkuton määrä etevää väkeä.

Suomen hyvään herraonneen kai on luettava sekin, että yllättävän monet aktiivisista äärioikeistolaisista kuolivat kuleksimasta. Sotien jälkeen oli silti hengissä joitakin, kuten lääkintäkenraalimajuri Eino Emil Waldemar Suolahti, jonka teoista ja toiminnasta tietäisin mielelläni enemmän.

Hän oli Mannerheimin kaveri ja lääkärinä pääesikunnan III eli tiedustelutoimiston eli siis vakoilun päällikkö kesällä 1918. Hän oli 1939-1944 koko armeijan lääkintähuollon ykkösmies. Sotien välisenä aikana hän ei ollut näkyvä poliittisessa toiminnassa, mutta sellainen kulissivaikuttaja, ettei enemmästä väliä.

Uuden Suomen johtokunnan puheenjohtaja hän oli ja Instrumentariumin toimitusjohtaja aina vuoteen 1947. Lisäksi hän oli Punaisen ristin ja kaikkien mahdollisten ja muutaman mahdottoman lääkärijärjestön johtaja.

Lempinimi ”Eino Verinen” ei ollut yksinomaan humoristinen. Hän oli kiivas Saksan kannattaja ja piti pitkään myös A. Hitlerin saavutuksia kaiken kiitoksen arvoisina. Poliittisesti hän arveli, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on peräti huono ajatus.

Hänen asemansa kokoomuspuolueessa horjahti, kun Paasikivi suoritti vähän tunnetun mutta sitäkin tärkeämmän puhdistuksensa 1936. Äärioikeisto hätisteltiin Isänmaallisen Kansanliikkeen riveihin. Kokoomukseen jääneitä käskettiin pitämään pienempää suuta. Juuri Suolahti ja monet muut olivat olleet valmiita raivaamaan maasta kommunismin lisäksi sosialidemokratian, maalaisliiton ja osan oikeistosta.

Oikeistovoimien mielenkiintoinen piirre on tietysti elinkeinotoiminta eli suuri raha. Liikehdintä esiteltiin kansanomaisena ja talonpoikaisena, mutta sitä ei tarvitse uskoa. Ei Lapualta löytynyt Lapuan liikkeelle johtajia. Keulamiehiä ja kärjessä marssijoita oli tietysti. Kaikin ajoin se marssiminenkaan ei oikein onnistunut. Suomessa monet merkittäviltä tuntuneet aktiot ovat johtaneet yleiseen juopotteluun.

Kaiken jälkeen ehkä vain Raf. Haarla munasi itsensä julkisesti. Toisilla teollisuusmiehillä, kuten esimerkiksi Waldeneilla, ei tiettävästi todellakaan ollut mitään ankaraa oikeistolaisuutta vastaan, mutta he eivät sitten lopulta tulleet näkyville.

Paperiteollisuuden ja vapaiden ammattien yhteydet ovat mielenkiintoisia. Vielä Mikko Juva, jota minulla oli kunnia sanoa tuttavakseni, istui Yhdyspankin hallintoneuvostossa, koska hänen rouvansa oli omaa sukuaan Brofeldt, joka tarkoittaa Kymi-Kymmeneä.

Eino W. Suolahden pätevin alainen oli Kymi Oy.n toimitusjohtajan Kalle Brofeldtin eli siis Juhani Ahon veljen poika lääkintäeversti Simo Brofeldt, kirurgian professori joka kuoli ihan kesken tautiin 1942 50-vuotiaana. Hän oli siis Mikko Juvan appi. Hän oli Punaiseen ristiin ja siten Suolahteen ja Mannerheimiin liittyvän Töölön sairaalan ylilääkäri.

Simo Brofeldt oli kuuluisa kammottavasti kiroilustaan ja uskomattomasta toimintatarmostaan ja taidostaan. Hän sai ainoana lääkärinä Mannerheim-ristin. Kun Laguksen jääkärien kärki eteni Karjalassa niin nopeasti, etteivät sidontapaikat pysyneet perässä, Simo Brofeldt hyppäsi kenttäsairaala mukanaan laskuvarjolla kärkijoukkojen tasalle.

Minulla on eräässä kirjassa kuva, jossa Suomeen kaikkien kauhuksi heinä-elokuun vaihteessa 1942 ilmaantunut Heinrich Himmler on Suolahtien kesämökillä soutelemassa. Airoja vetelee monen tuntema kulttuurihistorioitsija Eino E. Suolahti eli Nenno. Vanhoja kavereita, mutta faija pani silti pojan asialle.

Himmler oli kenties tahtomassa täältä juutalaisia ja jarruttamassa elintarvikkeiden toimittamista Saksasta; suomalaiset olivat viettäneet jo yhden pahan nälkätalven tuhannella kalorilla henkeä kohti vuorokaudessa.

Lukisin mielelläni laajemminkin Suolahtien suvusta, joka on sivistyssukuna merkittävimpiä maassamme. Anto Leikola ja Matti Klinge ovat kumpikin tavallaan ja tahollaan erittäin hyvin selvillä suvun asioista.

Kolmesta veljeksestä näet filologi Hugo Suolahti päätyi yliopiston rehtoriksi ja kansleriksi ja kuului lukuisien liikeyritysten, kuten Raf. Haarlan hallituksiin. Gunnar Suolahti oli historian professori ja monien – kuten minun – kotijumala oppilaansa Jutikkalan rinnalla. Hän oli myös kirjoittajana ja esseistinä huippu. Onneksi hänen niteistään on otettu uusia painoksia.

Poliittista kirjoa ajatellen kiinnostavasti Gunnar Suolahti oli suuren Karl Lamprechtin koulunnan miehiä eli sosiaalishistorioitsija, lähellä sosiologiaa. Saman Lamprechtin kyljestä on Ranskan annalistien koulukunta, varsinkin Febvre ja Bloch.

Mutta niin kävi, että kun G. Suolahti yllättäen kuoli 57-vuotiaana vuonna 1933, isänmaallinen historiankirjoitus sai jälleen valta-aseman, josta se ei tinkinyt monta tuumaa viiteenkymmeneen vuoteen. – Hänen poikansa Jaakko Suolahti oli hyvin arvostettu historiantutkija, mutta antiikin.

Siten historian professorien ensisijainen musta aukko suomalaisessa sota- ja muussa historiassa olisi historian professorien tutkiminen.

Ja lääkäreiden. Monet heistä saivat Saksassa monipuolista oppia.