Miten elokuvaa katsotaan

Elokuvaa katsotaan aivan eri tavalla kuin kirjaa luetaan.

Minun piti kirjoittaa tänään huomiota herättävä juttu eräästä mielenkiintoisesta aiheesta.

Sitten ilmeni muuta.

Olen toistellut, etten pidä elokuvista ja vältän hyviä kirjoja. Nyt kun muuan Mia sanoi, ettei hän siedä musiikkia, mutta kuuntelee kiihkeästi puheohjelma Radio Ykköseltä, aloin tuntea tarvetta täsmentää.

Kirjoista on kyllä ollut puhettakin. Merkittävä kirjailija miehittää mieleni ja valloittaa sen, elää ryöstämällä mieltäni ja jättää uusia uurteita aivoihini.

Jokainen ihminen joutuu jatkuvasti ratkaisemaan, miten hallita itseään (pitää joten kuten aisoissa) ja miten hallita eli siis selviytyä fyysisestä ympäristöstään.

Näitä kysymyksiä nimitetään perinteisesti taloustieteeksi.

Kirjailijat hallitsevat toisia ihmisiä ja muuttavat näiden fyysistä ympäristöä. Kun on lukenut Dostojevskia, maisema ei ole enää koskaa sama. Joku on siirtänyt jopa kallioita ja järjestänyt pensaat uuteen uskoon.

Minulle elokuva oli yhteinen kokemus, niin kuin kirkossa käynti tai kansakoulussa istuminen.

Siinä oli pyhyyden kosketus.

Ei pidä kuvitella, että pyhyys olisi jotenkin miellyttävä tai korkea asia. Muistaakseni hiisi merkitsee paikannimissä suunnilleen samaa. Pyhä, hiisi ja elokuvateatteri ovat paikkoja, joissa mieli vaikuttuu ja joissa käydään läpi tietynlaisia menoja.

Epäilen vahvasti, että konsertti kuuluisi tähän samaan luetteloon, mutta en ole käynyt pitkään aikaan enkä ole näillä näkymin menossakaan.

Kolmekymmentäviisi vuotta sitten aloin voida huonosti elokuvissa. Se oli sellaista aikaa. Pulssi saattoi hypätä omia aikojaan johonkin kahteensataan ja kaikkea.

Videot ja nyt DVD ovat muuttaneet kaiken, mutta kyllä elokuva tahtoo tempoa kuin näkki. Jos elokuva on todella hyvä - Bresson, Bergman, Tarkovski - ei tarvitse yhteen muistutella, millaiselta tuntui pienenä lapsena äkkisyvän pelko.

Mutta sama asia toisin päin. Jos on jotain hankalampaa ilmassa, silloin ei pysty helpolla lukemaan.

Nyt piti keksiä jotain sopivaa ja onneksi muistin alennuksella ostamani Blues Brothersin. Se teki tehtävänsä. Ajatukseton viihde ei toimi. Tuollainen toimii.

En ollut nähnyt sitä itsekään varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, ja ensi-illasta on 27 vuotta ja Belushin kuolemasta 25.

Uskomattoman hyvä se oli ja ainoa lajiaan. Vaikea käsittää, että tuollainen syntyy television sketsiviihteestä ja että jostain löytyi niin hullu tuottaja ja niin paljon rahaa, että tämä kaikki voitiin toteuttaa. Luin että Chicagon keskusta muistutti kuvauksien aikaan taistelutannerta.

Senkin olin unohtanut, että toisin kuin arvosteluissa ja katsauksissa sanotaan, tuossa elokuvassa lyödän systemaattisesti vyön alle kaikki amerikkalaisuuden arvoja ja asenteita. Hiukan oudot sivujuonet, kutenIllinoisin natsit, kostonhimoiset sikaniskat ja Joseph Hellerin Jossarianin huoran mukaan muodosteltu kostonhimoinen, petetty morsian, joka räjäyttelee paikkoja, tulevat lopulta lähelle seuraavan vuosikymmenen eli 90-luvun oikeasti mustia elokuvia.

Tekniikka on postmodernia. Asiat on leikattu ja liimattu aikaisemmasta elokuvasta ja kirjallisuudesta ja tietysti musiikista. Belushin tiedostettu tai tuntematon esi-isä on tietenkin Buster Keaton, viileistä viilein. Hänelläkin oli aina miljoona poliisia ja armeija kimpussaan.

Koska Jake on myös kiero, elokuvan nimi voisi olla "Kunnon sotamies Jake kolmannessa maailmansodassa".

Kokemus: terapeuttinen vaikutus oli suuri.

Viime viikkoina olen lukenut kotona ääneen iltasatuna Svejikiä (suom. E. Balk). Nyt ollaan sivulla 435.

Terapeuttinen vaikutus on suuri.