Laki liiketoiminnan esteenä

Olen ottanut sen tavan, ettei suotta vatkaa PowerPointeja enkä edes tehtaile hand-outeja, kun olen jossain puhumassa. Sen sijaan panen puheeni keskeiset asiat tähän blogiin.

Nyt on Munkkiniemessä verkkoväkeä koolla keskustelemassa toiminnoista ja palveluista, jotka siirtyvät niin tavattoman nopeasti IP-verkkoihin.

Vastaan esitelmässäni kysymykseen, missä määrin tekijänoikeus on nykyisellään este palveluiden ja palvelutuotteiden kehittämiseen.

Se on suuri este.

Tämän sanottuani voisin lähteä pois, mutta silloin Tapio Hintikka joutuisi aloittamaan ennen aikojaan tai kuulijat saisivat vaikka pelata korttia aikansa kuluksi tai joisivat liikaa kahvia ja saisivat mahansa kipeäksi.

Selitän siksi hiukan lähemmin, millaisena näen tilanteen ja keinot sen korjaamiseen.

Tekijänoikeuslaissa on vaikka mitkä määrät pykäliä, jotka ovat vaikeatajuisia ja tarkoitustaan vastaamattomia ja muutama sääntö, jotka aiheuttavat erittäin pahoja vaikeuksia kunnon ihmisille. Näihin viimeksi mainittuihin kuuluu lain säätämä hyvitysvastuu koko arvoketjulle. Jos ruokakaupassa kuluttaja saa likilaskuista leipää, hän esittää huomautuksensa ja vaatimuksensa lähinnä kauppiaalle tai sitten tuotevastuulain nimeämälle taholle, joka voi olla maahantuoja tai alkutuottaja.

Tekijänoikeudessa on toisin. Jopa inhimillisiä erehdyksiä käsitellään epäinhimilliesti. Sellainenkin harvinainen tapaus, että joku on vilpillisesti ilmoittanut itsensä Teostolle säveltäjänä, vaikka kappale onkin todellisuudessa kaverin säveltämä, voi viedä levyn valmistajan ja myös vähittäiskauppiaan vastuuseen.

Tällaisessa ei ole tietenkään mitään järkeä.

Tekijänoikeuslaki oli hyvä laki, mutta kehitys meni yllättäviin suuntiin.

Laki on alun alkaen lohkaistu kahteen osaan - tavaratuotanto ja palvelujen tarjonta.

Tavarantuotanto on tekijnoikeudessa "oikeus kappaleen valmistamiseen". Sitä on siis levyjen valmistaminen ja kirjojen painaminen. Vanhstaan on ollut tiettyjä käsitteellisiä vaikeuksia määrätä sellaisista teoksista, joissa tavara ei siirry loppukäyttäjälle.

Nämä palvelut, kuten elokuvan näyttäminen, näytelmän esittäminen, laulun laulaminen, taulun asettaminen näytteille, on hoidettu luomalla yksinoikeuden kategoriat näyttäminen ja esittäminen, joihin on hiljan liitetty "välittäminen".

Tekijällä on vain laissa luetellut oikeudet. Tavaran valmistaminen eli oikeus kappaleiden valmistamiseen on tietenkin tärkeä, ja keskeisin poikkeus on lain kautta aikojen sallima kappaleen valmsitaminen yksityistä käyttöä varten, joka siis tarkoittaa kotikopiointia, aikoinaan mm. radiosta C-kasetille ja sitten yhä laajemmin ja kattavammin. Nythän kotikopiointi onnistuu Suomessakin laajakaistaa käyttäen niin, että televisio-ohjelmat voi "nauhoittaa" palveluntarjoajan palvelimille ja noutaa sieltä toiseen aikaan katsottaviksi. Sekin on siis yksityistä käyttöä, koska kotikopiointi on luvallista, tekipä sen itse tai teetti toisella.

Ennen pitkään joku huomaa aukon palvelukentässä. Intialaiset ovat oikeastaan jo huomanneet. - Ihmisten ja pikkufirmojen ei kannattaisi pelata verotusta ja mahdollisia karhukirjeitä ajatellen paperilappujen kanssa. Jos olisi sopivien kulkureittien varrella - vaikkapa R-kioskissa - sellainen palvelu, että sinne voisi jättää muovikassillisen kuponkeja, jotka saisi sitten skannattuina kotikoneeseensa, niin jopa olisi hienoa.

Tässä ja nyt palveluntarjoajat sanovat, etteivät uskalla ryhtyä tuollaiseen, koska siinä voi tulla tekijänoikeudellisia ongelmai.

Niin voi. Ja se on aivan hullua. Kyllä lain pitäisi olla sellainen, että jos asiakas vakuuttaa skannauttavansa tekijänoikeudesta vapaata aineistoa, kuten kuitteja ja tiliotteita, palveluntarjoaja olisi varmasti vastuusta vapaa. Käytännössä se olisi sitä, mutta tällaisia ideoita arastellaan. - Ihan samalla tavalla kirajstot arastelevat luvallista skannaamista myös niissä tilanteissa, joissa hyllyssä olevat niteet ovat kulumassa pulveriksi.

Tekijänoikeuslain säätäjät käsittivät informaatiobisneksen perusteet jo 1800-luvulla. Tekijänoikeuden"konsumtioperiaate" on turhan hieno sana. Se tarkoittaa keskeistä ja välttämätöntä sääntöä: kun teoskappale on toimitettu markkinoille (saatettu luvallisesti yleisön saataviin), sitä saa levittää edelleen (Tekijänoikeuslaki 19 §). Kun on ostanut kirjakaupasta kirjan, sen saa myydä antikvariaattiin.

Vain levittämisoikeus konsumoituu. Tekijä ei voi kävellä kirjakauppaan määräilemään teoksensa myynnistä. Kaupassa teos on hänen määräämisvaltansa ulkopuolella.

Tämä sääntö ei koska palveluja eikä siis kappaleen valmistamista.

Tällainen ero oli aikoinaan järkevä ja selvä, mutta ei ole enää. Sekä oikeuksien omistajan että loppukäyttäjän kannalta on oikeastaan yhdentekevää, tuleeko esimerkiksi televisio-ohjelma näytölle tai ruutuun striimattuna eli "lähetyksenä" vai ladattavana tiedostona, kuten esimerkiksi iTunesin kautta ostetut musiikkikappaleet. Liiketoiminnan kannalta voi hyvin lähteä siitä, että loppukäyttäjän äänite- ja kuvatallennevarasto on pysyvästi myyjän palvelimilla. Jos asiakas voi perustellusti luottaa siihen, että verkkoyhteyden saa aina kun sen haluaa, miksi hän näkisi vaivaa kootakseen teoksia niin kuin minä teen. Minulla taitaa olla 5 000 musiikkikappaletta koneessani, koska olen ripannut kaikki omat levyni ja osan paikallisen kirjaston levyistä. En ole tehnyt tätä ilkeyden enkä pahuuden vuoksi vaan siksi, että tarjolla oleva äänenlaatu riittää minulle mainiosti, ja olen hyvilläni, kun minun ei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa esimerkiksi sitä levyä, jolla on se Bachin kantaatti, jonka ensimmäinen duetto on "Wir eilen mit wachen, doch emsigen Schritten".

Tekijänoikeuslaissa tekijän ja esittäjän oikeudet on perinteisesti erotettu toisistaan jostain syystä. En ole varma, ovatko vanhat perusteet enää ensinkään järkeviä. Ainakin ne aiheuttavat ongelmia, jotka aiheuttavat kuluja, jotka lisäävät hintaa.

Teosten indeksointi on avoin ongelma. Google Reader -tyyppiset erikoistuneet hakukoneet ovat ongelmallisia, kun Googlen löytämä ja näyttämä versio saattaa olla sellaista kappaleen valmistamista, johon tarvittaisiin tekijän lupa.

Käytäntö on tuottanut erinäisiä ratkaisuja, joista yksi mainittava on Creative Commons eli vapaalisenssi.

Se ei kuitenkaan riitä pitkän päälle.

Lainsäädäntö on mietittävä alusta alkaen uudelleen ja inventoitavat käyttäjien, valmistajien ja välittäjien todelliset tarpeet, jotta niitä voitaisiin punnita vastakkain.

Harva haluaa tosissaan sortaa esimerkiksi tekijöitä. Mutta "tekijä" tällaisena metafyysisenä ryhmänä, jota on muita heikompana suojattava lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä, istuu aika huonosti esimerkiksi suurten tietokoneohjelmien tekijöihin. Mielestäni sellainen työ - ainakin käyttöliittymien suunnittelu ja kehittäminen - on lähempänä liikennesuunnittelua tai sillan rakentamista kuin runojen kirjoittamista.

Mutta joudumme marssimaan väärien lippujen alla, kun lainsäätäjä ei havahdu, komiteaa ei nimetä ja riittävän moni ei muista Coasen teoreemaa, vaikka siitä annettiin aikoinaan Nonelin palkinto. Se on perusmuodossaan näin yksinkertainen:

Mutkikkaat lait ja säännöt lisäävät transaktiokustannuksia ja siten nostavat epätoivotulla tavalla hintoja ja vähentävät tavaroiden ja palvelujen saatavuutta.

Selvät ja yksinkertaiset lait vähentävät transaktiokustannuksia.

Luentoesimerkkini on kioskikauppa. Iltapäivälehti on hienostunut tekijänoikeudellinen tuote, mutta ostajan ei tarvitse ajatella koko asiaa kissan hännän vertaa. Riittää että kilauttaa tiskiin euron ja kaksikymmentä senttiä päälle, ja transaktio on sitä myöten selvä.

Oikeudellinen suunnittelu olisi siis todellakin liitettävä elimellisesti ja pysyvästi teknisen suunnittelun kylkeen ja muistettava että kaikkein haavoituvin ja huonoin osaamisalueemme on raska infra.

Sen osa on tekijänoikeus. Liioitellakseni: yritämme harjoittaa kansainvälistä lentoliikennettä meriteiden sääntöjä noudattaen ja käyttäen välineinä lippumerkkejä ja morseaakkosia.