Kauniisti kirjoittamisesta

Puhumme tästä asiasta Heikki Kaukorannan kanssa ”Aristoteleen kantapäässä”, nimittäin nimien oikein väärin ääntämisestä. Toisin kuin Heikki ja minä, asiallisella pohjalla taitavat olla ne, joille Tintin tekijä on Herge. Meille hän on erdšee.

Ranskaa ei tarvitse osata.

Huvituin silti, kun tänään samaisessa radio ykkösessä oli laajahko ohjelma juuri ilmestyneestä kirjasta, jonka toinen kirjeiden kirjoittaja oli radiotoimittajan mukaan flobert. Siis flobert. Minulle ei ole koskaan juolahtanut mieleen, että flobäär ja bodleer voisivat olla jotain muutakin, siis Flaubert ja Baudelaire. Hm…runo-ohjelma rimbaudista (rämboo)…

Pienten kielten nimiä saa ruhjoa vapaasti. Ei Amerikassa kukaan tunne elokuvaohjaaja bärimania, mutta böögmän tunnetaan oikein hyvin. Joskus sama henkilö vilahtaa saksalaisittan nimellä bergmän.

Tämä siis on OK englannin ja ranskan puhujille – mutta ei Suomen radiotoimittajille. Eräänä päivänä siellä mainittiin elokuvamies klaes olson (klaas uulsson). Odotan kiihkeästi, milloin saan kuulla kirjallisuusohjelmassa kihlmanista tsiilmanin sijaan. Se päivä ei voi olla kaukana.

Tämä on jatkoa sähköpostin pohdinnalle.

Väärä ääntäminen tuo joissakin tapauksissa samoja terveisiä kuin tökerö kirjoittaminen. Tuo flobert herättää minussa epäilyn, että kulttuuritoimittaja on kuullut Flaubert’sta ensi kertaa elämässään noin kaksi viikkoa sitten. Tämä epäily ei ole kovin mairitteleva, ja toistan vielä kerran, ettei mieleeni ole juolahtanut ajatella vaihtoehtoisia ääntämyksiä.

Aitoja vaihtoehtoja on esimerkiksi venäjässä, jossa puhun kirjailijoista dostojevski ja tolstoi, mutta painan tietysti pääni, kun kuulen mainittavan herrat dastojévskii ja talstói. (Nyt aksentti tarkoittaa sanakorkoa.) – Eli miten vain, vaikka suoraan sanoen olen itse joskus hermostunut siitä, että suuret sankarini T’ang kauden kiinalaiset runoilijat kirjoitetaan niin monella tavalla ja nyt näemmä virallisesti esim. Li Bao eikä enää Li Po. Mutta viis siitä. En osaa kiinaa enkä usko oppivani.

Ajattelemattomasti kirjoitettu sähköposti tai kirje voi aiheuttaa sen vahingon, että kirjoittaja tulee lipsauttaneeksi totuuden – että hän on pöljä ja auttamaton tunari.

Moni ihminen haluaisi oikeastaan pitää tällaiset tiedot omana pikku salaisuutenaan.

En harrasta oikeakielisyyttä enkä myy mitään, en edes käytettyjä autoja. Tehkää miten tykkäätte. Mutta sähköpostissa on sama ongelma kuin kirjevalikoimissa silloinkin kun kirjoittajina ovat Gustave Flaubert ja George Sand. Kirjeet ovat aina proosana puolitekoisia, koska ne yleensä täytyy lähettää. Ja blogissa on siis sama ongelma.

Ainakin itse haudon ja pyörittelen tekstejä, joihin koetan panna parastani, viikosta toiseen ja muutamissa tapauksissa kuukausia ja useita kertoja vuosia. Painettu versio saattaa olla kymmenes tai viideskymmenes. Eräät runot ja runokäännökset ovat yhdeksänsiäkymmenensiä versioita, joista siis ensimmäiset kymmeniköt on kirjoitettu kynällä.

Vale-kirje puolestaan on nokkela pienproosan muoto – siis Persialaiskirjeitä tai Vanhan puutarhurin kirjeitä jne.

Sähköpostissa pieni ystävällisyys ja henkilökohtaisuus ei ole pahaksi. Olen joskus tullut huomanneeksi, että työtoveri ilahtuu, jos kysyy, onko lapsen korvasärky ohi tai tuliko se peltikolari kalliiksi.

Sähköpostissa voisi käyttää samaa keinoa kuin käytävillä: katsoa silmiin ja hymyillä.

Harjoitusesimerkki – vanha asianajovitsi. Advokaatti palkkasi apulaista ja pyysi hakijaa laatimaan kokeeksi kirjeen hyvin tärkeälle asiakkaalle, joka ei ole maksanut laskuaan. Sanoma oli saatava perille mutta päämiestä ei saanut missään tapauksessa ärsyttää.

Kokelas teki ensimmäisen ja toisenkin version, joita rekrytoija piti ihan hyvinä mutta kukaties hitusen kulmikkaina ja pyysi vielä vähän pehmentämään. Kolmas versio kelpasi ja työpaikka järjestyi. ”Kaksi kirjoitusvirhettä vain – roisto kirjoitetaan lauseen keskellä pienellä alkukirjaimella ja kuritushuone on yhdyssana.”