Ilmastonmuutos

Kaikki enkelit ovat julmia. Paholainen vain on hyvä.

Taiteen ja viihteen ero on todellisuudessa aika selvä. Taide osoittaa muutoksen tai muuttaa; viihde selvittää eli palauttaa asioita ja ihmisiä lähtökohtiinsa.

Taide konstruoi, viihde rekonstruoi.

Ingmar Bergmanilla taide hallitsi, ja hän todella oli vuosisatansa kuuluisimpia ja kukaties parhaiten menestyneitä. Hän valitsi myös hyvä välineen, elokuvan, vaikka meillä on niin paljon esimerkkejä siitä, miten ylivoimaisen hyvä kirjoittaja hän oli ja miten etevä ottamaan haltuun näyttämön ja sen katsojat.

Bergmanin vävy – yksi sangen monista tyttären miehistä Henning Mankell on vienyt vaivihkaa poliisi- ja toimintakertomusta taiteen suuntaan. Tapahtumien selvittämisen sijalla on paljastaminen. Useimmiten poliisit selvittävät rikoksia. Wallander paljastaa kaikenlaista rikoksista ja niiden ympärillä. Tulos ja mieliala on kuin paljas meren ranta.

Michelangelo Antonionin Zabriskie Point oli valtava kaupallinen fiasko jonka arvostelu rusikoi yksimielisesti. Luultavasti filmi oli kauhea. Ehkä se osoitti monille heidän pahimmat aavistuksensa tosiksi.

Filmin nimi on hyvä. En koskaan ole saanut aikaan käydä Kalifornian Kuolemanlaaksoissa, Death Valley, jonka alin eli syvin kohta on nimeltään Zabriskie Point.

Mansikkapaikka on riittävän hyvä suomennos, koska Smultronstället tarkoittaa ahomansikoita ja sellaista vähän salaista paikkaa, jossa kasvaa mansikoita ja joka on ihan oma. Sanaan tulee lapsuus mukaan pyytämättä.

Elokuvan ajasta jo irralleen vanhentunut professori kokee nuoren sukulaisnaisen kautta sellaisia asioita, joiden vanha mies saisi jo antaa olla. Painajaisia sellaisesta saa, ja harhaisia näkyjä.

Nyt ikään kuin samaan kasaan kuolleet Bergman ja Antonioni olivat sitä pahimman 1900-luvun kokenutta sukupolvea, joka ei taiteessaan lähtenyt selittämään maailmaa.

Tämä on oikeastaan usein mainitun modernismin suurin ero ennen vallinneeseen taiteeseen. Ennen suuret tekijät niin kuin Tolstoi ja Michelangelo kertoivat koko totuuden ja vain totuuden, mitään salaamatta, lisäämättä taikka mitään muuttamatta.

Nämä kuvaavat syyllisyyttä ja kärsimystä, joka on irtautunut syistä. Antonionin sydän karrella pelkäävät ihmiset eivät tiedä, mitä he pelkäävät. Bergmanin ihmiset joutuvat aina lopulta riisumaan naamionsa, koska heihin iskee kipu.

Bergmanin ja Antonionin henkiset juuret ovat Kafkan ja Proustin henkisessä sukulaisuudessa, jota enteiltiin lyriikassa jo ennen – esimeriksi Rilke teki sen. Heidän aikalaisistaan Camus oli samalla asialla.

Etsittyä aikaa kadottamassa.

Elokuva on liikkunut toisaalle. Ehkä Fassbinder olisi vielä tärkeämpi kuin tiedämme. Ehkä Tarantino ja sitte täällä Euroopassa Almodovar ovat kiinni jossain hyvin tärkeässä.

Mutta ensin tarvittiin tekijät, jotka käsittivät, että elokuvan aihe on muutos ja elokuvohjaajan tuotannon aihe on ilmastonmuutos, jost Bergman ja Antoioni tekivät filmejä vuosikymmenestä toiseen.

Elokuvista on vaikea pitää. Jos ne ovat hyviä, ne ovat niin välittömiä ja pakottavia, etenkin teatterissa nähtyinä, ettei niitä tahdo oikein mieli kestää. Kirjaahan voi aina annostella itselleen. Jos elokuvat ovat huonoja, ne ovat journalismia, satunnaisia ja kaavamaisia päähänpistoja asioista, joilla ei ole keskinäistä yhteyttä.

Sekä Bergmanin että Antonionin yhteydessä tulee mieleen hautakirjoitus - runon loppu, kirjoittanut Augusta Stramm, 1915, jolloin hän kaatui:

"...murhanmurhaa
kimaltavat
lapsen silmät."