Tahdon voitto

Elokuva on suunnattu massoille ja siksi suurista katsojaluvuista puhutaan nikottelematta.

Elokuva on tutkielmia massoista, ja sitä ei muisteta usein. Teatteria ja romaania ei voi kuormittaa suurilla ihmismäärillä, mutta elokuvan voi.

Andrei Rublevissa on sellaisia kohtauksia. Kerran näin neuvostoliittolaisen sotaelokuvan, jossa Kurskin passaritaistelu oli keskeinen aihe. Joissakin kuvissa oli tuhansia ihmisiä ja satoja ajoneuvoja.

Kiinalainen Hero sisältää kuvia, joissa on monta tuhatta aikakauden tapaan puettua avustajaa – ne eivät ole digitaalisia vippaskonsteja, vaan väkeä on ollut todella paljon, ja suuret joukot eli massat ovat yksi elokuvan aiheista.

Jään miettimään mielipiteiden muuttamista. Joukon kuvauksista Peckipahin Hurja joukko on varmaan paras ja eniten elokuvaan myöhempään kulkuun vaikuttanut. Siinä se muistuttaa näytelmää.

Leni Riefenstahlin Tahdon voitto on huolellisesti tehty spektaakkeli, jossa Hitlerin ylimaallisuus on kuvattu kauniisti. Ensin lentokone lentää ihanissa pilvissä korkealla kaiken yläpuolella. Koneesta laskeutuu Hitler. Sen jälkeen Johtaja ajaa loputtoman kauan kaupungin katuja avoautossa, mutta kuvaus on koko ajan toteutettu niin, että auton pyöriä ei näy. Hän siis leijuu ilmassa kuin Vanhan testamentin profeetta.

Paikalla olleet, näkijät, raportoivat juuri sellaisista tuntemuksista.

Sergei Eisensteinin Lokakuu on vielä härskimpi historian väärennys kuin Panssarilaiva Potemkin. Siinä on kuvattu paljon asioita, joita ei tapahtunut.

Kauhistuttavalla tavalla se on todempi kuvaus vallankumouksesta kuin rehellisemmät elokuvat.

Siinäkin on kuvattu massojen toiminta, ja näin on tehty, vaikka massoja lienee ollut liikkeellä lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917 varsin vähän.

Minun piti oikeastaan kirjoittaa parista muusta elokuvasta, etenkin Peckinpahista, mutta kirjoitinkin nyt tästä.

Eisensteinin ja Riefenstahlin käsissä elokuva on joukkotuhoase.

En keksi, mihin tämä keinovalikoima katosi toisen maailmansodan jälkeen. Mieleeni ei tule kuvauksia edes paniikista, jonka moni on kokenut todellisuudessa, eikä viattomista huveista, jotka luultavasti houkuttelevat ihmisiä urheilukilpailuihin ja ulkoilmatilaisuuksiin.

Rokkikonserttien kuvauksissakin on liikaa musiikkia ja liian vähän ihmisiä.

Outoa. Tuon massan muistin tuntee Kyrönsalmen sillalla mennessään Olavinlinnaan katsomaan tuttua oopperaa tai palatessaan sieltä.